keskiviikko 7. syyskuuta 2016

VMP

Ei se tarkoita Varamiespalvelua, vaikka mä niin aluksi luulin. "Huomenna olis taas maanantai ja työviikko edessä, vmp." Ajattelin, että sanoja kutsuu Varamiespalvelua apuunsa, ettei hänen tarvitse itse mennä töihin. Ei se sitä tarkoita. Se tarkoittaa Vittu Mitä Paskaa.

Ja eilen oli just sellainen päivä. Ei näkynyt varamiehiä ei, jotenkin sekin päivä ähjysti itsensä maaliin. Maanantaina oli hirveä ikävä, aamusta asti hyppi tuossa olkapäällä ja lällätteli. "Tänään muuten itketään!" Antoi syödä aamupalan rauhassa, kävelyllä ja leikkipuistossa se pomppi jo vähän vaativammin. Kun Seela nukahti päiväunille, päästin sen valloilleen. Laitoin Spotifysta "Parkulistan" soimaan (se on ollut siellä jo ajasta ennen Peetun kuolemaa, oi niitä nostalgisia viini-iltoja) ja katselin kuvakavalkadia. Muistelin, suljin silmäni ja yritin tavoittaa tuoksua, ääntä. Kyyneleet vyöryivät. Se puhdisti, tuntui hyvältä antaa Peetulle hetki ja olla miettimättä missä tämän surun kanssa ollaan menossa. Ihan siellä syvässä päädyssä, vaikka jalat yltävätkin pohjaan.

Eilen nousin jo heti väärällä jalalla. Tiedättekö sen tunteen, kun sen vain tietää? Siitä hetkestä, kun tukka ei tottele, lapsi roikkuu jalassa kitisemässä, maito kaatuu pöydälle. Ystävä joutui perumaan täksi päiväksi sovitun menon, jota olin odottanut alkuviikon. Kietouduin marttyyriyden pehmeään peittoon ja suostuin pitkin hampain riisumaan sen vasta tänä aamuna. Sain huonoja uutisia erään läheisen jo valmiiksi hapuilevan terveyden suhteen, lisää stressiä. Kaiken kruunasi ja kaiken jätti alleen selkäkipu, joka yltyi Peetun haudalle pyöräillessä niin pahaksi, etten tiennyt miten päin olisin. Kunnolla hengittäminenkin sattui, saati tämän kaatuilevan, horjuilevan, tempoilevan ja nuhjaavan 13-kiloisen prisenssan kanssa kaksin oleilu.

Nyt kipu on helpottanut, vaikka alkuyö olikin puhdasta tuskaa, asiat sovittu ystävän kanssa, mieli vähän rauhoittunut sairastus-uutisten suhteen. Oli Seelalla eilen kestämistä! Myönnän että pitkälti roikuin puhelimessa kaiken liikenevän ajan, sen jota en käyttänyt koittaen päästä kivun herraksi. Seela-raukka. Vaikka ei hän muusta kai taida tietää. Vanhemmat on vähän outoja, välillä ne vollottavat, välillä riitelevät ja toisinaan vain toljottavat sitä puhelintaan. Seela saa kaiken mitä tarvitsee, siitä minulla on hyvä omatunto. Ruoka tulee ajallaan, nukutaan tarpeeksi, ulkoillaan, puuhataan ja höpsötellään. Mutta silti en voi kiistää, etteikö varsinkin se höpsöttelypuoli ole vähän päälleliimattua välillä. Siitä puuttuu joskus (usein? toisinaan? harvoin?) se aito onni ja riemu, joka Peetun kanssa oli läsnä. Tottakai, ihmehän se olisi jos ei puuttuisi. Toivottavasti Seela ymmärtää aikanaan, toivottavasti hän ei kasva tämän takia mitenkään vinoon. Taisi niitä vmp-päiviä osua Peetunkin kohdalle, jos nyt aivan rehellinen olen. Kai niitä osuu kaikille lapsiraukoille, tai oikeastaan heidän vanhemmilleen.

Mietin sitä maanantaina kyynelten keskellä; sitä on yhdeksässä kuukaudessa karsinut Peetusta kaiken rosoisen. Sitä muistaa vain kiltin kiiltokuvalapsen, kauniin, taitavan, reippaan ja höpsön. Mietin itsekseni, että haluaisin muistaa tarkemmin ne muut hetket. Illalla Jussi kysyi Seelalle puuroa antaessaan, että muistatko miten monesti Peetu parhaimmillaan kävi potalla iltapuuron aikana. Joskus ehkä tiristi teelusikallisen, pääasia oli päästä pöydästä pois. Muisteltiin hetki iltahulinoita, huutoa rappukäytävässä, syitä miksi Peetu milloinkin joutui jäähylle. Onneksi hän oli myös kiukkupussi, ei pelkkä auringonpaiste. Onneksi hänessä oli luonnetta ja tahtoa (ja ihan pieni ripaus kaksivuotiaan normaalia pahansuopaisuutta). Haluan muistaa koko pojan kaikkine oikkuineen, koko kuvan. Ja kuinka sattuikaan, tämä soi silloin maanantaina taustamusiikkina kaikkein eniten suoraan sieluun:
"Mitä mulla on se on vain lainaa, ja niin sen pitää olla vain.
Jos mä jotain täältä kaipaan, ei se oo tätä maisemaa.
Eikä kesäiltoja, vaikka ne on muka ikimuistoisia.
Mä kaipaan sitä kuvaasi jossa viimeisen kerran kiljut riemusta."

 Vesterinen Yhtyeineen: Kiljut riemusta


6 kommenttia:

  1. Sä olet paras mahdollinen äiti Seelalle, vaikka ilo välillä onkin päälleliimattua. Suru ja VMP-päivät on jotain, joka on kiinni teissä nyt eikä riemua voi pakottaa, vaikka kuinka haluaisi. Jonain päivänä se varmasti tulee, mutta tuskin koskaan samanlaisena kuin Peetun kanssa. Ette te koskaan enää (tai ainakaan vielä pitkään aikaan) tule olemaan samalla tavalla huolettomia kuin ennen Peetun kuolemaa. Ette te koskaan tule olemaan vain elävän lapsen vanhempia, ja se muuttaa ajatuksia, riemun ja onnen. Ne suhteutuu aivan eri tavalla kuin ennen Peetun kuolemaa. En halua tarkoittaa tätä mitenkään kohtalokkaasti tai surumielisesti. Entisen välissä on tapahtunut kokonainen elämä, eikä ajatuksia voi pakottaa takaisin vanhaan normaaliin. Ehkä se on sitä armollisuutta itseään kohtaan; myöntää, ettei asiat ole kuten ennen, mutta ne voivat silti olla ihan hyvin. Ja lisäksi kuten sanoitkin, VMP:tä riittää muillakin, vaikka lapset elävätkin.

    Tuntuu kuin tuo kuvaus Peetusta olisi yksi etappi surun matkalla, kuin suru olisi kulkenut taas yhden askeleen eteenpäin? Kiiltokuvan sijaan mieleen mahtuu jo kokonainen kuva Peetusta. Alkumatkaan varmasti kuuluu vain ne hyvät muistot, auringonpaiste ja onni. Kun on rauhassa saanut tallentaa ne muistot sydämeen, on tilaa muistaa muukin.

    Ja nämä VMP-päivät, kuinka osuva kuvaus. Tänään ennen töihin lähtöä huusin Joonalle, kuinka vihaan tätä paskaa elämää, kuinka en halua mennä töihin, kuinka haluan vain lapseni. Noh, täällä toimistolla sitä taas kiltisti istutaan. Onneksi hieman kiljuin, tuntuu että pahin terä VMP:tä hävisi. Toivon mahdollisimman vähän VMP-päiviä sinne. Ja kun ne kohdalle osuu, muista, että pienemmistäkin asioista menee monen maailma nurin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä ihailen hirveästi sitä tapaa, jolla jaksat kommentoida. Tuntuu, että ihan todella todella ymmärrät ja elät mukana sitä omaa suruasi omalla tahollasi. Kunhan muistat, ettet ota kaiken maailman suruja kantaaksesi juuri nyt, omassa on aivan tarpeeksi hommaa. Toivottavasti vmp-päivä muuttuu vielä paremmaksi, kummasti se kiljuminen välillä tuulettaa päätä. Olet hurjan reipas, kun jaksat kaikesta huolimatta raahautua sinne toimistolle! ☺

      Poista
  2. Moi.

    Lueskelen aika harvoin näitä tekstejä, mutta silloin tällöin mietiskelen, että mitähän teille kuuluu.

    Hyvää ja aurinkoista syksyä! T: Kalle S.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun luet, edes joskus, ja mietit meitä. Mukavaa syksyä teillekin!

      Poista
  3. Seela ei "päälleliimattua" tunne, eikä tule sellaista muistamaan, hän tuntee ja tietää teidän läheisyyden, rakkauden ja sen aidon välittämisen. Se on pienelle tärkeintä, se on pienelle kaikki.

    Hyvä, että annat surun vyöryä ja tunteiden tulla. On myös armollista, että muistat Peetusta muitakin puolia kuin sen täydellisen hurmurin, sillä varmasti ihan kaiken haluat muistaa, ne hyvät ja vähemmän hyvätkin. Juuri tänään illalla S jotain pelleili ja mietin itsekseni, että hitsi mikä hassu vajukki. Vihlaisi heti syvältä, tuo termi kun minun mieleeni on iskostunut Jussisi käyttämänä Peetusta. Tämän ajatuksen myötä halusin jotakin tulla kommentoimaan, kun aina meinaan, mutten tunnu löytävän mitään julkaisukelpoista sanottavaa.
    Olette mielessä, rakkaita, ja onneksi pian nähdään. Tähän se pakollinen you know what.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi teidän vajukkia! :) ♥ Eikä mitään paineita kommentoimisesta, tiedän että olet siellä kuitenkin. Onneksi tosiaan nähdään kohta!

      Poista