Kuolleiden lasten muistopäivä

Tänään vietetään kuolleiden lasten muistopäivää. Sitä ei lue kalenterissa, mutta sitä on vietetty muutaman vuoden ajan syyspäivän tasauksen aikoihin. Facebookissa on aiheen tiimoilta avoin ryhmä, jonne (ainakin viime vuonna) ihmiset laittavat lastensa kuvia ja kertovat heidän tarinansa.

Viime vuonna syyskuun 23. päivä oli keskiviikko. Jussilla oli vapaata. Avasin aamulla Facebookin ja makasin sängyssä imettämässä Seelaa. Kuuntelin Peetun ja isin aamutouhuja. Selasin tuon ryhmän tekstejä, katselin kuvia, itkin. Mietin, etten ikinä itse selviäisi jos lapsilleni tapahtuisi jotain. Mietin elämää ilman Seelaa, koska se tuntui todennäköisemmältä. Pienille vauvoille voi tapahtua mitä vain, on se suuri tuntematon kätkytkuolema. Taaperoille ei tapahdu sellaista. Ei tapahtunut vielä vuosi sitten, ei siinä maailmassa jossa silloin elin.

Tässä uudessa maailmassa kaikki on mahdollista. Seela ei ole turvassa nyt yksivuotiaana, kun kätkytkuoleman riski putoaa. Seela ei ole turvassa edes ylitettyään Peetun iän. Ei ole enää olemassa ikää, jolloin "lapset eivät kuole". Sitä tapahtuu koko ajan, joka paikassa - Suomessakin, Turussakin. Ei paljon, mutta tapahtuu. Eikä kukaan voi vieläkään luvata ettei sitä tapahtuisi meille uudestaan. En mä sitä silti aktiivisesti pelkää, en niin kovasti kuin voisin. Luotan siihen todennäköisyyteen, että samasta perheestä
harvemmin kuolee kaksi lasta. Sitäkin tapahtuu, mutta koitan vielä elää siinä maailmassa, jossa se on poikkeuksien poikkeus.

Joka tapauksessa muistan tuon syksyisen aamun vuosi sitten. Muistan, miten suljin Facebookin ja palasin todellisuuteeni, siihen jossa lapset elävät. Olen todella onnellinen etten silloin tiennyt seuraavana vuonna viettäväni tuota päivää. Tämä päivä tuntuu tärkeältä, vaikka vuodessa on muitakin päiviä, jolloin kuollutta lasta muistetaan. Meidän vuosissamme niitä päiviä tulee aina olemaan 365, tietenkin, mutta "erityisiä päiviä" on vähemmän. On syntymäpäivä, ehkä Seelankin, Peetun nimppari, kuolinpäivä, pyhäinpäivä, joulu, ehkä myös kuoleman puolivuotispäivä, jopa äitienpäivä. Mutta tänään muistetaan lapsen kuolemaa ylipäätään. Uutta joukkoa, johon Peetu kuuluu. Tänään mietitään Peetun kuolemaa, mutta eri tavalla kuin joulukuun seitsemästoista. Tänään muistetaan, että yksi meistä kuuluu joukkoon joka on päivän teemana. Eivät kuolleet ylipäätään, eivät Peetu-nimiset tai aprillipäivänä syntyneet.

Tänään Peetu on taas kaikkien teidän mielissänne, vaikka onkin siellä varmasti usein. Tänään hän on taas pinnalla, puheenaiheena ja otsikoissa. Avataan Facebookimme ja sydämemme niille tarinoille, avataan varmasti myös kyynelhanat. Sytytetään kynttilät ja annetaan itsemme uskoa, että se maailma on totta. Muistetaan, että siinäkin maailmassa joku elää ja siihen maailmaan astuu joku uusi koko ajan, tänäänkin. Ja muistetaan Peetua, katsotaan kuvia ja mietitään sitä hassua jätkää, niitä nappisilmiä ja räpylävarpaita. Muistetaan miten rakastettiin ja miten rakastetaan, annetaan Peetun elää sydämissämme tänäänkin. Erityisesti tänään.

LAPSEN LAULU ÄIDILLE
Äiti, minun täytyy jatkaa.
Joku kutsuu kulkemaan.
Täytyy taittaa taival matkaa,
vaikken tietä tunnekaan.

Siellä missä toisiansa
aallot vievät tansseihin,
siellä, veden loiskinassa,
siellä olen minäkin.

Siellä, missä korkealla
siintää pilvi sulavin,
siellä, sinipilven alla,
siellä olen minäkin.

Äiti, katso, kuinka kasvan!
Kuule, kuinka kohisen!
Minkä kasvoin viime vuonna,
tänään kasvan ohi sen.

Avara on taivaan syli.
Tuulen teitä purjehdin.
Pääsky lentää pääsi yli,
siinä olen minäkin.

Älä pelkää. Tulen kyllä.
Tulen kyllä takaisin.
Iltatuulen hyväilyssä:
siinä olen minäkin.
Anna-Mari Kaskinen