Tinaenkeli ja palloja

Useimmiten minulla on jonkinlainen ajatus siitä, mitä lähden kirjoittamaan silloin kun ryhdyn siihen. Tällä kertaa tuijotan vilkkuvaa kursoria ja mietin mitä sanoa. Tuntuu turhanpäiväiseltä toistella niitä samoja lauseita; vähän on taas vaikeampi kausi syöpäpelkojen suhteen, hirveä ikävä Peetua, elämä jotenkin rullaa eteenpäin itsestään. Vuosi on jo mennyt, ei tässä ole mitään jännää tai uutta, ainakaan juuri nyt. Astianpesukone pyörii, töissä on vieläkin kivaa, Peetua on ikävä, kaipaan äitiä, yskittää (syöpä, joskin diagnoosini varmuutta horjuttaa se, että Seela ja aika moni muukin yskii). Tällaista tämä nyt vaan on, en tiedä millä uusilla sanankäänteillä voisin tätä kuvailla.

Vuosi vaihtui vähän kuin itsestään, yskiessä. Oli tarkoitus katsella hääpäivän kunniaksi häävideota, korkata skumppa ja pelata jotain. Sen sijaan yskin, join mustaherukkamehua ja makasin puolikoomassa sohvalla. Valettiin kuitenkin tinat, meille kolmelle. Neljäskin siellä pussissa olisi sopivasti ollut. Huokaisin. Seelan tinan varjoa tutkiessani näin yhdessä kulmassa hahmon. Mietin, että jos en sano sitä ääneen, sitä ei ehkä tapahtunut. Hetken kuluttua kuiskasin kuitenkin Jussille "näyttääkö tuo sustakin enkeliltä?". Näytti se. Huokaistiin molemmat. Sitten todettiin yhteen ääneen, ettei se mitään tarkoita. Eikähän se tarkoitakaan, näille tällaisille on vain vähän herkempi.

Samalla tavalla Seela kuskattiin juhlallisesti lääkäriin jo kolmen päivän yskimisen jälkeen. Peetun kanssa vuosi sitten syksyllä meni muistaakseni ainakin viikko, ehkä jopa kaksi. Eikä siinä mitään, ei se lääkäri edes katsonut mitenkään vinoon meitä. Kai siellä käy paljon pieniä lapsia, sellaisia ainokaiselta näyttäviä huolestuneiden vanhempien kanssa. Mutta oli pakko selittää, että enhän minä muuten, mutta kun ... Lääkäri oli ihan kauhuissaan, painoi päänsä käsiinsä ja selvästi pidätteli kyyneliään. Sitä hän vain ihmetteli, ettei se divertikkeli ollut oireillut Peetun elinaikana. "Eikö yhtään veristä kakkaa?" Ei, ei yhtään. Eikä niitä kipuja.

En mä tiedä, taas tuo kursori vilkkuu eikä mulla ole mitään asiaa. Jos teitä ei olisi siellä lukemassa, en varmaan edes yrittäisi kirjoittaa näinkään usein. Ehkä satunnaisesti jotain joskus, kun tulee suurempia tuntemuksia tai oivalluksia. Ja jos teitä ei olisi, olisin varmasti lohduttomampi. Teidän kommenttienne lukeminen sattuu, avaa hanat, hyvällä tavalla. Ihan eniten maailmassa haluaisin tietenkin, että Peetu olisi täällä meidän kanssa, että saataisi valaa se neljäskin tina eikä että hän olisi juhlallinen muisto, jonka levittäminen tuntuu tärkeältä jotta koko maailma tuntisi hänet, muistaisi hänet ja kaipaisi häntä. Jotta hän eläisi edes jotenkin. Mutta koska sitä en saa, teidän kommenttinne lohduttavat ja lämmittävät. Olen iloinen kyyneleistänne, valitettavasti. Niiden kyynelten vuoksi te tiedätte kuka on Peetu, te muistatte hänen kasvonsa. Hänen muistonsa pysyvyys ei ole yksin meidän harteillamme.

Koska en vieläkään keksi mitään muuta sanottavaa, kerron erään tarinan viime keväältä. Kun vanhasta kodistamme ajetaan läheiseen kauppakeskukseen, moottoritie laskeutuu kallioleikkauksen läpi juuri kun ramppi erkanee ja taittaa jyrkkään mutkaan. Aina tuossa erkanemiskohdassa, kallioleikkauksen läpi ajettaessa Peetu sanoi "pallo". Joskus en vastannut mitään, koska mitään palloa ei ollut näkyvissä. Joskus sanoin, ettei täällä palloja näy. Taisi olla maaliskuuta viime vuonna, kun laskettelimme tuota samaa moottoritien pätkää ja katseeni osui kallioleikkauksen päällä kulkevaan voimalinjaan, joka levittäyttyi metsän keskeltä moottoritien ylitse. Voimalinjoissa roikkuu tietysti palloja ilmaliikenteen vuoksi; palloja silmänkantamattomiin! Hymyilytti, sitten itketti. Voi Peetu-rakas, nyt äiti ymmärsi mitä sinä tarkoitit! Ja onkin hienoja palloja, siellä ylhäällähän niitä kiikkuu!