torstai 29. joulukuuta 2016

Hyvästi jää 2016

Vuosi sitten oli ihan kamalaa. Jokainen hetki oli selviytymistä, hämmennystä, epäuskoa, paniikkia, ahdistusta. Epätietoa miten tästä voi selvitä, miten tämän kanssa voi elää. Muistan katselleeni iltaisin kylmälle tähtitaivaalle, palelleeni ja miettineeni missä Peetu on. Onko vielä sairaalan ruumishuoneessa, onko siirrtty kappeliin, onko ehkä jopa tuhkattu jo. Mietin, miltä ruumis mahtaa näyttää. Mietin, pitäisikö sittenkin soittaa ja selvittää pääsenkö vielä katsomaan, tai jopa pukemaan. Hautajaisten jälkeen se helpotti, tiesin missä lapseni oli.

Mutta nämä päivät vuosi sitten, ne olivat elämäni hirveimpiä. Käytiin hakemassa ne vaihtovaatteet perhepäivähoitajan luota, valitsemassa hautapaikka, tehtiin kaikkea ensimmäistä kertaa. Ehkä kaksi prosenttia päivästä onnistuin ajattelemaan jotain muuta.

Nyt on ihan eri tavalla. En aattoiltanakaan osannut kaivata Peetua. Eikö kuulostakin hirveältä? Julmalta? Tunteettomalta? Minusta kuulostaa. Ihan kuin olisin unohtanut lapseni, ihan kuin häntä ei olisi ollutkaan. Vietimme ensimmäistä joulua uudessa kodissa, uudella kokoonpanolla äidinkin puuttuessa. Tottakai kaipasin, kun mietin asiaa. Miten lapset juoksentelisivat, miten Peetu olisi jo ymmärtänyt joulun idean. Mutta olen jo vuoden elänyt ilman Peetua, olen tottunut siihen ettei hän ole täällä. Olen oppinut kantamaan häntä muistona mukanani.

Mieli taistelee kyllä vastaan. Surettaa pohjattomasti, ettei Peetu ole enää muuta kuin muisto. Vaikka onkin kaunein mahdollinen sellainen, eläväinen ja niin monella omansa. Mutta minulla on vain niin kauhea ikävä. Haluaisin niin hirveän paljon, ettei Peetu olisi muisto, vaan ihan oma itsensä täällä. En tiedä enää millainen hän olisi, mitä osaisi ja mistä tykkäisi. Mutta kaipaan häntä, niin kuin vain äiti voi kuollutta lastaan kaivata. Pohjattomasti, repivästi, lohduttomasti.

Olen keväästä asti pyöritellyt mahdollisuutta, että TYKSissä otettiin Peetusta valokuvia tuolloin kuolinpäivänä. En ole saanut soitettua ja kysyttyä asiaa, koska kumpi tahansa vastaus olisi ollut lopullinen. Jos kuvat olisivat olemassa, haluaisin ne nähdä samantien. Ja jos olisin ne nähnyt, ne kummittelisivat aina, en voisi olla näkemättä niitä enää. Jos taas kuvia ei olisi, tietäisin olevani lopun ikääni omien muistikuvieni varassa. Mietin, onko niissä tarpeeksi vai liikaa, en tiedä.

Yhtenä aamupäivänä ennen ulkoilua, Seelan leikkiessä leikkejään lattialla, näin puhelimeni hyllyn laidalla. Poimin sen käteeni ja ennen kuin olin edes tajunnut mitä tein, lastenpolin hoitaja vastasi. En ollut miettinyt mitä sanoa, yllätyin itsekin että se hetki oli tässä, se jota olin melkein vuoden miettinyt. Kerroin asiani. Tuntui hyvältä soittaa Peetun asialla, hänen äitinsä roolissa. Tuntui kamalalta, että se oli viimeinen kerta. Hoitaja sanoi pyytävänsä lääkärin puhelimeen.

Parin sekunnin hiljaisuuden jälkeen puhelimesta kuului sen lääkärin ääni, joka meidät auttoi alkumatkaan; hän joka tutki Peetun, jonka kanssa soittelimme ja tapasimme alkuvuodesta. Itku purskahti ulos, hetkeen en saanut vedettyä henkeä muodostaakseni lisää sanoja, ihan mitä vain sanoja. Hän sanoi miettineensä meitä ja Peetua nyt vuosipäivän kynnyksellä, pohtineensa onko soveliasta soittaa. Juttelimme pitkään kuulumisista, tästä blogista, siitä millainen vuosi meillä on ollut. Peetusta ei oltu otettu kuvia. Vastaus rauhoitti jotain sisälläni. Nyt tiesin senkin. Tiedän, että jotain kuvia on olemassa jo poliisitutkinnankin takia, mutta tiedän myös että olisi pitkä taisto saada ne nähtäväkseni enkä usko että lopputulos olisi sen taistelun arvoinen. Jos ne nyt olisivat minulla suljetussa kirjekuoressa, katsoisin ne. Kaikessa rumuudessaan, sekasorrossaan ja todellisuudessaankin katsoisin. Palauttaisin mieleeni, että minulla oli sellainen poika ja hän kuoli, olohuoneeseen joulukoristeiden keskelle. Palaisin siihen hetkeen, eläisin sen uudelleen. Mutta nyt en voi sitä tehdä ja se on ihan hyvä.

Syyllisyys ja syöpä ovat olleet taas nousevina teemoina. Syöpä oli pahana viikon, melkein pari. Nyt se taas hellitti yhtä nopeasti kuin nousikin. Edes hetkeksi. Mutta hurjana se riehui, kalvoi lihaksia, kipuili ja jäyti. Suruhan se, otti tiukemman otteen pyhien ja vuosipäivän ajaksi. Tekee varmaan niin vielä monta kertaa.

Eräänä aamuna heräsin puoli kuudelta Seelan öhinään, näki jotain unta siellä. Puolihorroksessa tajuntaani jysähti ajatus; miksei Peetuun sattunut. Olin yhtäkkiä täysin hereillä. Valvoin tunnin ja mietin pääni puhki. Mietin viestejä, joita olen lähettänyt sairastamispäivänä muutamille kavereille. "Onpa outo vatsatauti, kovat kivut ja yökkää limaa." "Harvinaisen merkillinen noro." Jos se on ollut minusta outoa, miksi ihmeessä me olemme olleet kotona? Miksi minun muistikuvissani se armahtava tekijä on ollut kivuttomuus; en olisi voinut tietää että kyse on jostain vakavasta, kun Peetuun ei sattunut. Miten on mahdollista, että olen päivällä puhunut kivuista? Enkö minä huomannut miten kipeä lapseni on? Valittiko hän, enkä minä tajunnut sitä? Ja yhä edelleen vuodenkin jälkeen mieleni vaeltaa samaan kipeään kysymykseen; miten on mahdollista, että lapseni teki kuolemaa minun edessäni, ja minä vain vedin peittoa tiukemmin hänen päälleen? Mitä helvettiä?

Keksin tuona aamuyönä valvoessani uuden säyvn syyllisyyteen; minä olin huonosti valmistautunut. "Ethän sinä voinut tietää tuollaisesta, kuka on muka edes kuullut jostain suolenkiertymästä" ovat monet sanoneet lohduttaakseen. Niinpä, minun olisi pitänyt tehdä taustatyöni paremmin. Tiesin koliikin, tiesin sammaksen ja karstan, pesuveden lämmittämisen, kiinteiden aloittamisen. Tiesin, että jos lapsi yskii haukkuvaa yskää, se on kurkunpääntulehdus ja siihen auttaa kylmä ilma. Tiesin enteron, adenon, RS:n ja refluksin. Tiesin, että voi tulla kätkytkuolema, syöpä, kaikenlaisia onnettomuuksia. Mutta missään oppaassa ei oltu kerrottu että suoli voi kiertyä.

Mutta nämä ovat vain tällaisia ajatuksia, monilta osin jo ihan tuttuja. Kipeitä, mutta lohduttavalla tavalla omia, kotoisia. Ne menevät ohi. Tuo aamu oli ensimmäinen kun muistan valvoneeni edes sitä tuntia niiden kanssa. Ne saavat minut vimmaan, lietsomaan huonoa oloani itsessäni. Sitten vimma laantuu ja muuttuu taas ikäväksi. Syyllisyys kutistuu herneen kokoiseksi, kunnes taas äkkiarvaamatta kokoaa kaiken voimansa hetkeksi. Vuosi sitten se oli vaativampaa ja jyskyttävämpää, nyt se on saanut oman sijansa mieleni sopukoissa valmiiksi ja olen oppinut olemaan sen kanssa.

Elämäni kauhein vuosi jää ihan pian historiaan. Ostetaan uusia kalentereita, opetellaan kirjoittamaan uutta vuosilukua. Sinä sairas, kammottava, ruma vuosi 2016: hyvästi jää, ikävä ei tule.

8 kommenttia:

  1. <3 en minä muuta osaa sanoa nyt

    VastaaPoista
  2. Se ensimmäinen vuosi on kaikkein pahin, takuulla. Itse ymmärsin vasta jälkeenpäin, millaisessa shokissa, syyllisyydessä, usvaisessa olossa sitä meni koko vuoden, sitten se alkoi pikkuhiljaa helpottamaan. Puolen vuoden sisällä neljät lähiomaisten hautajaiset, viimeisenä oma tytär ( aikuinen ), ja asioihin tuli kertaheitolla järjestys. Viime keväänä siskoni kuoleman jälkeen en osannut surra juuri lainkaan, mutta en jaksanut miettiä sitä enkä jaksanut tuntea syyllisyyttä. Toivon sydämestäni teille tuleviin vuosiin paljon iloa ja onnea <3 <3 <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se lienee suuri onni, että tuo shokki suojelee omalla usvallaan. Sitä menee hengenveto kerrallaan ja päivä kerrallaan, muuhun ei pystykään. Eikä siinä vaiheessa voi vielä käsittää sitä lopullisuutta, ei sen painoa. Onneksi. Kiitos, ja parempaa uutta vuotta sinullekin!

      Poista
  3. Luin tänä iltana koko blogisi läpi. Löysin tänne googlettamalla jonkinnäköisen ahdistuskohtauksen päätteeksi. Tätä kyynelten määrää ei voi sanoin kuvailla. Olen niin tajuttoman pahoillani puolestanne, etten osaa muuta sanoa. Toivon elämäänne vielä tulevan kuitenkin kaikkea hyvää ja ihanaa. Kirjoitat niin mielettömän kauniisti Peetusta ja teidän yhteisestä ajastanne, että voin kuvitella, kuinka ihana elämä hänellä oli kanssasi. Olen niin pahoillani, että tällaisia asioita tapahtuu hyville ihmisille. Opin lukemastani sen, että koskaan ei voi sanoa liian usein:rakastan sinua. Aion tämän opin pitää mielessäni, kun taaperon uhma kiristää hermoja ja vauva itkee mahavaivoja. Kiitos kauniista teksteistäsi. Pelkkää hyvää teidän perheellenne tästä eteenpäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun kerroit löytäneesi tänne, kiitos kauniista sanoistasi. Olen onnellinen siitä, että sinäkin nyt tiedät kuka Peetu on ja muistat hänet varmasti kauan. Toivon voimia tilanteeseesi ja ahdistuskohtauksiin, muistathan hakea apua jos ne alkavat viedä liikaa voimiasi.

      Poista
  4. Itseään on niin helppo ruoskia ja syyttää ihan kaikesta, on ikävä, on suru, sydän on särkynyt ja siihen päälle pitää vielä syyllistää itseään. Onneksi niitä "hyviäkin" päiviä on ❤. Kiitos blogista, mukavaa tietää, että nää omat ajatukset on ihan normaaleja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Mari, olen pahoillani etten ole huomannut kommenttiasi. Oli ilo tavata keväällä, kiitos kun olet lukenut blogia. Mietin Leonia ja teitä usein.

      Poista