Emetofobia

Oikeastaan ihan siitä asti kun muistan, olen ahdistunut oksentamisesta. Muistan sen ahdistuksen tunteen ala-asteen luokkaretkibussissa, kun Pekka oksensi pientareella muiden odotellessa ja kun Maija juoksi suutaan pidelleen bussin takaosasta eteen kesken kotimatkan. Halusin pois. Olisin voinut vaikka kävellä Lahnajärveltä, kunhan ei olisi tarvinnut mennä tuohon kauhujen kyytiin tauon jälkeen takaisin.

Humalaiset ystävät ovat aina saaneet kitua aivan rauhassa, minusta ei ole ollut pitelemään tukkaa tai silittämään selkää. En tiedä miten selvisin aupair-vuodesta neljän lapsen perheessä, sairastin itsekin kaksi mahatautia sen vuoden aikana. Muistan vain ahdistuksen. Diagnoosini sain vasta yliopistoaikoina, en tosin muista miten tai mistä. Oli avartavaa tajuta, että tällä on nimi enkä minä ole tämänkään kanssa yksin.

Emetofobia, järjetön oksentamisen pelko. Minulla se on enemmän kohdistunut muiden yrjöämiseen, koska omaani pidätän aina viimeiseen asti. Se on vaikuttanut ammatinvalintoihin, poissuljettuja ovat olleet kaikki hoitoalan työt sekä lasten parissa työskentely. Se on vaikuttanut käytännön järjestelyihin lukemattomia kertoja; sen takia olen mieluummin kuskina juhlissa kuin päädyn johonkin yhteiseen bussikuljetukseen. Sen takia pelkään laittaa lapseni päiväkotiin ja keksin jos mitä kommervenkkejä, että saisin muutaman kuukauden lisäaikaa. Sen takia pidän perhepäivähoitajaa niin paljon parempana.

Sen takia olen tänä keväänä alkanut vältellä tiettyjä paikkoja, ensi kertaa eläessäni olen antautunut sille kauhulle. Kun Peetu oli Seelan ikäinen, hänen kanssaan käytiin hoplopit, kirjastot, laivareissut sun muut ihan kuten yleensäkin riippumatta siitä, oliko pahin mahatautikausi menossa vai ei. Muistan pelänneeni, mutta taistelleeni hammasta purren. Nyt en kykene siihen. Kaverisynttärit kauhistuttavat ja olen iloinen, että Seela on sen ikäinen ettei hän tajua vielä kinuta hoplopiin parin kuukauden tauosta huolimatta.

Emetofobia on syy, miksi mietin uskallanko ylipäätään yrittää saada lapsen. Millainen äiti ei pysty hoitamaan lastaan, kun tämä oksentaa? Millainen äiti haluaa paeta huoneesta ja asunnosta kun lapsi vähänkin kakoo? Oksentaminen kuuluu siihen pakettiin; on raskausajan pahoinvointi, synnytyksessä pitää vähän yrjötä, sitten ne vauvat puklailevat ja lopulta oksentelevat holtittomasti ensimmäiset parikymmentä vuotta elämästään. Ja minun pitää pidellä ämpäriä ja siivota sotkut. Raskauksista ja synnytyksistä olen selvinnyt etovalla ololla, sellaisella meripahoinvoinnilla. Puklailuun tottui nopeasti, eikä kumpikaan näistä omistani ole olleet mitään suihkulähteitä muutenkaan.

Ennen ensimmäistä ja ainoaa vastatautiaan Peetu oksensi pari kertaa muuten vain, kuten syötyään liikaa tai itkettyään kipeää korvaansa. Selvisin niistä hienosti, puhtaalla päättäväisyydellä. Toimin järkevästi ja rauhallisesti, vaikka tärisin sisältä. Kun se vatsatauti tuli, Peetun kohdalla tarkoittaen kahta oksennusta, selvisin siitäkin. Omastanikin, joka alkoi pari päivää Peetun jälkeen. Hetken tuntui, että olen päässyt sen herraksi. Kun Peetu alkoi oksentaa viimeisenä päivänään, olin ylpeä itsestäni, miten kykenin toimimaan vaikka olin ennen ollut niin kova foobikko. Pelkäsin silti tautia, miten se riehuisi Seelalla ja miten pahalta minusta tuntuisi, mutta muuten en panikoinut. Niinpä. Silti mietin, että jos suhteeni oksentamiseen ei olisi niin monimutkainen, olisinko huomannut jotain mikä nyt jäi huomaamatta.

Viime keväänä en edes muista ajatelleeni koko tautia. Jostain sekopäisestä syystä ajattelin Peetun kuoltua, että eipä se perusnoro enää missään tunnu. Tuntuu se, koska kyseessä on fobia. Ihan samalla tavalla kuin ennenkin. Jopa pahemmin, se nyt ei liene yllätys. Kun pelko vyöryy yli, niin kuin se tähän vuodenaikaan tekee monta kertaa päivässä, se pelko ei ole lapsensa menettämisen pelkoa tai kuolemanpelkoa. Se on vain sen oksentamisen pelkoa. Pesen käsiä, mietin itämisaikoja, kuuntelen jokaista möyrähdystä, tarkkailen Seelaa, panikoin välittömästi jos hän ei syö. Tuijotan ihmisiä kaupungilla. Kadun, että ostin irtotomaatteja kaupasta. En silti aio niitä heittää pois, en suostu alistumaan ihan pahimpaan. Lidlissä ei ollut valkopippureita, mutta maitohappoja me kaikki nyt syömme, kaapissa on pillimehua ja suolakeksejä valmiina. Nyt on kaksi vessaakin, siitä kai kaikki emetofoobikot haaveilevat! Mikäs siinä, vuorokaudessahan se olisi ohi.

En tiedä, mikä siinä niin kauhistuttaa, ahdistaa, takoo rinnassa ja jyskyttää päässä. En ole lapsuudessani kokenut mitään traumaattista oksentamiseen liittyen, en alkoholismia tai mitään nöyryyttävää julkiyrjöä. Voin vain kuvitella, että se liittyy samaan kontrollinmenettämisen pelkoon kuin esimerkiksi lentofobiani. Vuosien varrella olen usein nähnyt unia, joissa joku juoksee perässäni yrittäen oksentaa päälleni; en voi kontrolloida muiden oksentamista.

Eikö ole järjetöntä?! Eikö ole yhtä hullua se, etten pelkää Seelan kuolemaa yhtä aktiivisesti kuin hänen vatsatautiaan? Eilen kaupungilla ollessamme kenkäkaupassa peili kaatui hänen päälleen, tyttö jäi sirpaleiden alle peilin ja lattian väliin. Ambulanssi kävi katsomassa (ei sama kuin Peetulla), putsaamassa naamaa ja antamassa aivotärähdyksen varalta seurantaohjeet. En ollut hädissäni, en hetkeäkään. Tänään 1,5-vuotisneuvolassa saimme lähetteen sydämen ultraan pienen sivuäänen vuoksi. En ole huolissani, kuulemma sivuääni on heikko ja todella tavallinen. En pelkää. Sitä pelkään, että Seela sai noron ollessamme syömässä kaupungilla eilen, tai tänään leikkiessään neuvolan leluilla.

Fobia, järjenvastainen pelko. Ei tässä tosiaan ole järjen kanssa mitään tekemistä.

Se hyvä Peetun kuolemasta sentään on seurannut, että yritän lähestyä ongelmaani. Aion hoitaa sen, yrittää edes. Katsoa, taipuuko se ammattilaisen käsittelyssä. En aio tuhlata kauniita aurinkoisia päiviä miettien koska ja missä se iskee, monestiko keskimäärin, voidaanko yrittää Seelalle pikkusisarusta vaikka se tarkoittaisi kahta oksentelevaa lasta sesonkiaikoina. En häpeile tätä fobiaa, tiedän etten ole yksin. Ei ole mitään hävettävää. Vaikka tämä on niin hullua, en minä ole hullu. Minun hermostoni vaan on viritetty vähän pöhkösti. Tästäkin mennään yli ja eteenpäin, tämänkin kanssa minä opin elämään vaikka väkisin. Ei ole vaihtoehtoja, ei maailmasta yrjö lopu. Halusinpa vain kertoa, että mitä nykyisin mietiskelen suurimman osan päivästä. En syöpää, en edes Peetu-raukkaa, vaan oksentamista.

Niin että iloisia, pöpövapaita päiviä teille ystäväiseni! Muistakaa. Pestä. Käsiänne. Hyvin.