Hieman eksyksissä

Viime viikonloppuna oltiin kaupassa. Juuri kun astuttiin ovista sisään, viereiselle infotiskille saapui kaksi nuorta naista pikkutytön kanssa. Kuulin, että tyttö oli harhaillut käytävällä eksyneen näköisenä. Infotiskin täti alkoi jututtaa tyttöä, kysyi nimen ja iän. (Tiedän tämän kaiken, koska puoliksi jäin seuraamaan tilannetta, puoliksi tutustumaan infon vieressä oleviin tarjouksiin.) Tyttö oli hurjan suloinen, sellainen pellavapäinen ja suurisilmäinen pikkuihminen. Paljon isompi, kuin minun lapseni on vielä ehtinyt olla, mutta siinä hetkessä niin pieni, vakavana puristi pehmolelua kainalossaan.

Infon täti kuulutti tytön äitiä. Ei mennyt kuin muutama sekunti, niin äiti juoksi käytävää pitkin. Tytön katse kirkastui, sitten silmiin tulvahtivat kyyneleet. Äiti kyykistyi ja halasi tyttöä, joka nyyhkytti jo aivan lohduttomasti. Näpertelin rasvapurnukoita ja nieleskelin kyyneleitä, kunnes ne tulvivat minultakin holtittomasti.

Osiltaan tuo itku oli kai sellaista yleistä äiti-itkua, jonka aloitin jo odottaessani Peetua. Kaikki lapsiin kohdistuvat etäisestikin pahat asiat jysähtävät, osuvat äitiin sisälläni. Olen aina pitänyt itseäni suhteellisen tukevasti jalat maassa seisovana järki-ihmisenä, joten oli hätkähdyttävää huomata miten esimerkiksi lapsen rokottaminen sai itkun kumpuamaan jostain, samoin kuin vieraiden lasten katoaminen vanhemmiltaan kaupassa.

Hetken aikaa tuo äiti-itku oli kateissa Peetun kuoleman jälkeen, mutta olen nyt huomannut sen palanneen. Kun olin saanut kyyneleeni jotakuinkin kuivattua, yritin peitellä itkuisia kasvojani vaeltaessani kohti vihannesosastoa. Muutaman hyllynvälin tunnustelin tunnetta, koitin hakea itkun alkulähdettä. Löysinkin sen. "Itkeekö minun lapseni jossain yhtä lohduttomasti, pelkääkö?" Kun lapsi on erossa vanhemmastaan, hän on suunniltaan - onko Peetukin ollut jo vuoden yhtä peloissaan jossain kuin tuo tyttö oli?

Ei, tiedänhän minä sen. Jokin kohta sisimmässäni ei vain taida uskoa sitä vielä, jos koskaan. Toisaalta itku oli myös kaipuuta; lohdutonta ja fyysistä ikävää saada Peetu samalla tavalla taas syliini, rutistaa hänen pientä vartaloaan itseäni vasten ja lohduttaa, suukottaa kyyneleet pois. Jatkaa käsi kädessä matkaa ja ajatella, että olipa pelottavaa. Se kaipuu ei täyty koskaan.

Haudalla käydessä minusta ei enää tunnu, että olen siellä näyttäytymässä Peetulle. Siltä tuntui vielä viime keväänä. Haudalta lähteminen oli tuolloin vaikeaa, tuntui kuin olisin kääntänyt Peetulle selkäni ja palannut elämääni tyytyväisenä(?!) ilman häntä. Nyt lähteminen on helpompaa. Ei tunnu enää siltä että Peetu on siellä, ei sen enempää kuin missään muuallakaan.

Mutta silti, ehkä se on ikiaikaista kaipuuta uskoa johonkin suurempaan. Uskoa jälleennäkemiseen ja siihen, että edesmenneet yhä seuraavat puuhiamme jostain, elävät mukanamme. Olen edelleen kateellinen niille, jotka vilpittömästi uskovat taivaaseen, siihen että saamme vielä joskus sulkea kuolleet lapsemme syliimme, eikä mikään meitä enää erota.

Toisaalta oivalsin päivänä muutamana, että koska minulta puuttuu tuo lohtu, minulta puuttuu myös sen mukana tuleva kysymyspatteristo; "miksi tämä tapahtui minulle", "mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän", "mikä tarkoitus tällä voi olla", "voisinko päästä lapseni luo nopeammin". Tämä tapahtui, koska Peetun suoli kiertyi; asioita ei tapahdu ansaitsemisen perusteella; en olisi voinut kuolla Peetun sijaan; tällä ei ole tarkoitusta, kaikki on sattumaa; en pääse Peetun luo vaikka heittäytyisin junan alle.

Ainoa vaihtoehto on elää. Kaivata, pelätä, vihata ja surra. Nousta ylös, pyyhkiä pölyt polvista ja jatkaa matkaa. Itkeä itkut ja pyyhkiä kyyneleet. Tehdä paras mahdollinen niistä aineksista, mitä jäljellä on.