Ilo ja ikävä

Mietin Peetua nykyisin vähemmän. Onpa lohduton ja kamala ajatus! Mutta se on sanottava ääneen, tunnustettava itselleen. Peetu alkaa siirtyä historiaan, ei pelkästään fyysisesti mutta myös henkisesti. On vaikeampaa palauttaa mieleen kaikki se, mikä oli jokapäiväistä ja minkä tunsi lihasten muistissa. Autojonot ovat tehneet tietä Seelan palikkaleikeille. Peetun lukemat kirjat on Seelan toimesta käsitelty tunnistamattomaan muotoon. Hauta on ainoa, mikä edustaa Peetua fyysisesti. Otamme pari kertaa viikossa aikaa käydäksemme siellä. Se on taas vaikeampaa, ei sieltä lähteminen, vaan siinä seisominen.

Lapsen kuoleman kanssa siis ilmeisesti oppii elämään. Tämä viikonloppu oli kiva, oli mukavalla tasapainolla joutilasta ja toimeliasta aikaa perheen kesken. Ei tehty mitään ihmeellistä, mutta oltiin vain. Viime viikonloppuna otettiin vähän kovemmin yhteen Jussin kanssa, erottiinkin kertaalleen. Mutta niin erottiin kaksi viikkoa sitten matkalla häihinkin ja matkalla sieltä poiskin. Ei kumpikaan sitä tosissaan halua, se on vain heitettävä ilmoille kun olo on pahimmillaan. Nyt ilma on puhdistunut ja hyvä olla yhdessä. Ei siihen enempää vaadita, kun on tarpeeksi kiva perhe. Tänä viikonloppuna olin onnellinen. Juuri samalla kuplivalla mutta rauhoittavalla tavalla kuin ennen edellisvuoden joulukuutakin. Syyllisyyspeikkokaan ei hyppinyt olkapäällä onnesta huolimatta.

Mutta onhan minulla ikävä. Peetu kulkee koko ajan mukana, vaikken häntä ajattelisikaan. Kaikessa, minussa, meissä. Tavaroissa ja muistoissa. Suru on laimeampaa, mutta itku herkemmässä. Merkillistä. Odotin koko vuoden itkua, ihmettelin missä se viipyy ja miksei tule parantamaan minua. Nyt minua itkettää heti, kun puhun Peetusta, varsinkin hänen kuolemastaan. Viime viikolla raivasin ruokaa tehdessäni aikaa sille. Kuuntelin parhaat itkubiisit, pilkoin perunaa ja jutustelin välillä Seelalle. Kyyneleet valuivat, nyyhkytin kai ääneenkin. Kaikki kiteytyy vain siihen yhteen sanaan: ikävä. Minulla on niin pohjaton ikävä.

Äitiäkin, tietenkin. Isä alkaa pikkuhiljaa raivata tavaroita ympäriltään, muotoilla elämäänsä omanlaisekseen. Olen hirveän ylpeä hänestä. Hän toi kassillisen ruokaohjeita, äidin tarkoin varjelemat arkistot. Vaikka paljon äitiin liittyvää tavaraa olenkin viime kuukausina käynyt läpi, tuo parituntinen oli varmaan muistorikkain ja haikein. Niissä resepteissä näkyi äitini sellaisena kuin hänet opin tuntemaan. Reseptit oli talletettu niin huolella, pääraaka-aineen tai sesongin mukaan muovitaskuihin mappiin, niitä oli korjattu ja niihin oli lisätty kommentteja.

Parhaat muistot äidistä liittyvätkin varmaan keittiöön. Siihen, kun lähettelimme tolkuttomat määrät sähköposteja toisillemme suunnitellessamme joulun, pääsiäisen tai mökkiviikonlopun ruokalistaa. Siihen, miten kokeilimme tahoillamme uutuuksia ja vinkkailimme niitä toisillemme. Siihen, miten laitettiin ruokaa hartaudella tuntitolkulla, syötiin nautiskellen ja analysoitiin mikä meni pieleen ja mikä onnistui. Muistan sen ylpeyden, jolla kannoin omia leipomuksiani äidin arvioitavaksi, sen riemun jolla hän kaiken otti vastaan ja kummallisimmistakin virityksistä keksi jostain hyvää sanottavaa.

Noita reseptjeä läpikäydessä muistin makuja lapsuudesta ihan viimeisiin yhteisiin kuukausiimme asti, kuulin äidin äänen. Heitin paljon pois, mutta paljon myös talletin toiseen mappiin, yhtä sotilaalliseen järjestykseen. Niissä resepteissä asuu minun äitini sekä lasteni mummo, ne ovat tärkeimpiä perintökalleuksiani.

Niin täällä taas lähdetään uuteen viikkoon ja uuteen kuukauteen, kohti uutta kevättä. Matkassa mukana suru, pelko, nyt jo onnellisuuttakin. Yhdellä olkapäällä Peetu ja toisella äiti, hengessä mukana. Ja ikävä, se kaiken alla ja päällä oleva, rintaa puristava ja sydämestä rutistava ikävä.