tiistai 14. maaliskuuta 2017

Ruma tunne

Olisin ihan hyvin voinut jättää tämän kertomattakin ja pitää yllä kuvaa itsestäni jonkinlaisena surusankarina, vahvana ja hienona ihmisenä. Miettisitte minua siellä ajatellen, että kylläpä hän suhtautuu kaikkeen järkevästi ja kauniisti. Mutta koska päätin silloin aluksi, että kerron kaikesta täällä rehellisesti, niin sillä linjalla on jatkettava. Itseni vuoksi, jotta muistan tämänkin tunteen ja myös teidän lukijoiden vuoksi, jottette pidä minua minään supersankarina, jota rumat tunteet kaihtavat.

Eräässä Facebookin äitiryhmässä nimittäin on viime päivinä eletty mukana myöhäistä keskenmenoa. Eräs äiti on päivittänyt epätoivoista tilannettaan sairaalaan joutumisestaan asti. Ryhmä on täyttynyt empatiasta, sydämistä ja voimantoivotuksista, kauhisteluistakin. Minäkin olen kirjoittanut omia pahoittelujani, en osaa edelleenkään tällaisissa tilanteissa tehdä muuta kuin toivottaa sitä iänikuista voimaa sen iänikuisen sydämen kera. Korostan kuitenkin, että olen ihan oikeasti ja aidosti pahoillani tuon äidin kokemuksesta. Hän ei varmasti olisi sitä millään tavalla ansainnut, ja hän elää epäilemättä elämänsä toistaiseksi karmeimpia päiviä nyt. Minunhan se pitäisi ymmärtää jos kenen.

Mutta ei hän ole ainoa. Minunkin lapseni on kuollut! Kyllähän siellä ryhmässä silloin oli pari voimantoivotus-sydän-empatiaketjua Peetullekin, silloin joulukuussa kun tarinamme kerrottiin anonyymisti ja kysyttiin haluavatko ryhmäläiset jotenkin tilanteessamme auttaa. Ja uudelleen keväällä, kun liityin takaisin ryhmään ja kiitin osanotoista ja avusta. Tiedän, että teistä lukijoistakin iso osa on siitä ryhmästä peräisin. Ehkä jopa tuo keskenmenon kokenut äiti päätyy lukemaan tämän kirjoituksen. Toivottavasti ei, en usko että hän saa tästä mitään irti. Ehkä alkaisi vihatakin minua. Vihaan itsekin itseäni näiden tunteiden kanssa. Olen pettynyt, kun sisältäni kaivautui sittenkin esiin marttyyri.

Mutta silloin aluksi mietin itsekin, että olisi ollut helpompaa kun Seelalle olisi tapahtunut jotain. Hän oli vasta vauva, ei häneen ollut niin kasvanut kiinni kuin Peetuun. Nyt on. Eikä se tietenkään olisi ollut helpompaa, en tietenkään olisi ajatellut että onneksi Seela eikä Peetu. Ne vain ovat niitä ajatuksia.

Niin nämäkin ajatukset ja tunteet. Katkeruus siitä, ettei Peetulle sytytellä kynttilöitä siellä enää, ei Peetulle eikä muille ryhmäläisten menettämille lapsille. Isommilla viikoilla, isommille lapsille. Hirveän rumia ajatuksia, häpeän niitä.

Tiedostan tämän myötä sen, etten ole lähellekään valmis vertaistukihenkilöksi lapsensa menettäneelle. Kaikki muut surevat väärin, kaikkien muiden saama empatia on minulta pois. Kaikki unohtavat, että minäkin olen menettänyt lapsen. Kaikki unohtavat Peetun, piru vie! Minäminäminä, minun suruni, minun lapseni.

Ehkä tämä riittää tästä aiheesta, ehkä voin vain lyödä pisteen ja koittaa unohtaa että minussa elää tällainen rumuus. Ehkä voin koittaa hyväksyä sen, vaikka se vaikeaa onkin. Ehkä se kuuluu tähän. Ehkä en tule aina heittäytymään näin lapsellisiin tunteisiin, kun joku menettää lapsen, oli se sitten minkäkokoinen lapsi hyvänsä. Ehkä, toivottavasti.

17 kommenttia:

  1. Teija, ei sinua ja Peetua ole unohdettu. Tänäänkin tätä luen tuon fb:n ketjun lisäksi. Lukiessani tuota ketjua olen ihmetellyt, miten paljon meitä on. En ole oikein pystynyt keskittymään mihinkään muuhun, suren samalla omaa suruani ja omaa menetystäni ja yritän helpottaa oloani tuputtamalla apua. Ei surusi ole rumaa tai pahaa. Sinun surusi on joka tapauksessa aina sinun surusi, sinun lapsesi aina sinun lapsesi. Olethan Äiti <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kati. Ehkä jollain toisella kertaa minäkin elän omaa kokemustani uudelleen eri tavalla, jos tässä hetkessä oli kiukun vuoro.

      Poista
  2. Mä olisin huolissani sinusta, jollet näitäkin tunteita tuntisi. Se, että niistä puhut ja kirjoitat avoimesti, osoittaa suurta rohkeutta, suurta nöyryyttä surun ja sen kokonaisvaltaisuuden edessä. Se osoittaa erityisen viisautesi, surun keskelläkin.
    Meidän läheisten mielessä Peetu, ja te, olette ihan joka päivä. Kynttilä syttyy Peetun kuvan viereen kaikkina niinä iltoina, kun jaksan olohuoneessa aikaa viettää. Kuva on siinä omalla paikallaan, siinä Kamun vieressä, kuten on ollut kuolinpäivästä asti.
    Se että elämä vie eteenpäin, että arki kiireineen vie mukanaan, se ei tarkoita etteikö Peetu olisi ajatuksissa. Meillä, ja varmasti kovin monessa muussakin kodissa, Peetua ja teitä ajatellaan päivittäin. Me tiedämme, me muistamme ja me rakastamme ❤️ Mutta kyllä sinä sen tiedät. Tiedäthän?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tottakai tiedän. Ja tiedän senkin, että niin teidän kuin meidänkin pitääkin miettiä tulevina vuosina Peetua vähemään, niin sen kuuluu mennä. Kiitos kun sytytät sen kynttilän, rakkaita tekin. ♥

      Poista
  3. Minusta on ihan luonnolista että inhimillinen ihminen tuntee noita "rumiakin" tunteita. Ja ovatko ne loppujen lopuksi kuitenkaan niin rumia tai lapsellisia? Eikös jokaisen perusasetuksiin kuulu jonkinlainen omien "korostaminen" (en keksi nyt oikeaa sanaa millä ilmaista tätä asiaa), oma lapsi on se kaikista kaunein jne. Joka kerta kun kuljen toisen Peetu- pojan muistolle tehdyn graffitin ohi muistan myös teidän pientä Peetu poikasta ❤ ~ Memmuli ~

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Memmuli! :) Oot ihan oikeassa, kaikillehan se oma napa on lopulta lähin napa ja niin kuuluu ollakin. ♥

      Poista
  4. Peetu on ajatuksissani melkein päivittäin. Ajatella, ainoastaan tekstiesi kautta "tutuksi" tullut henkilö.

    VastaaPoista
  5. Toi meni väärään paikkaan, mutta onpa tuttuja tunteita <3

    VastaaPoista
  6. Kiitos kun kirjoitat blogiasi.Saan siitä vertaistukea,
    tyttäreni kuoli sairauteen 18-vuotiaana 2014.
    Halaukset sinulle ja perheellesi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun luet, ja osanottoni tyttäresi kuoleman johdosta.

      Poista
  7. Toista yötä luen näitä sun kirjoituksia.. Itken itkemästä päästyäni. Kun aamulla pääsin töistä kotiin, halasin lapsiani enemmän kuin aikoihin, suukotin syvemmin kuin ennen. Kiitos että herättelet huomaamaan mitä minulla on.
    Peetua ei ole unohdettu, kiitos että jaat synkimmätkin ajatuksesi meille <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos kun kirjoitit! Kiitos kiitoksista ja kyynelistä. Näin pitkältä tuntuvan ajan jälkeen tämä kosketti. Kiitos, että muistutit minua siitä, että Peetu yhä muistetaan.

      Poista
  8. Minulle kävi juuri samalla tavalla tyttäreni 8 kk kanssa. Hän kuoli syliini kun päästiin sairaalan ovesta sisään. Kävin kahden päivän aikana kaksi kertaa lääkärissä epäiltiin tavallista vatsatautia.kukaan lääkäreistä ei osannut tehdä oikeata diagnoosia. Kuulusteltiin sairaalassa mistä tulemme. Sen jälkeen lääkärit kuulusteltiin Ei ollut hoitovirheitä tehty koska se ei ollut edennyt suolitukoksen tavoin. Ei muuta kun kotiin shokissa ajamaan. Äitiysloma loppui en saanut yhtään sairaslomaa. Töihin vaan. Tämä tapahtui vuonna 1985 mutta asian kanssa on pakko oppia elämään mutta ei siitä yli pääse koskaan. Pystyn hyvin samaistumaan tunteisiini itsesyytökset ihmisten tapa kohdata minua ja se että toisten murheet tuntuivat vähäisiltä. Olen kolmen tyttären äiti ja kaksi lastenlasta. Mutta ei kukaan ketään voi korvata. Olen kuitenkin onnellinen tällä hetkellä ja sanonta aika parantaa haavat mutta arvet jää Voimia kaikille lapsensa menettäneille vanhemmille

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun jaoit kokemuksesi. Otan osaa, olen niin kovin pahoillani.

      Poista