Surulla on oma paikkansa minussa

Taas on vierähtänyt kaksi viikkoa ilman, että on ollut mitään sanottavaa. Ei nytkään varsinaisesti olisi, mutta päätin ottaa asiakseni kirjoittaa edes jotain. Eräs ystävä juuri muistutti, millainen henkireikä tämä blogi on ollut ja miten joskus kuvailin tekstin lentävän ulos näppäimistöstä kun istun tähän ruudun ääreen. Enää ei ole niin.

Haluan edelleen kirjoittaa, siksikin koska käyn edelleen lopullista luopumiskamppailua; luopumista surusta, joka on ainoa mitä Peetusta on jäljellä. Tai eihän se ainoa ole, onhan minulla muistot, valokuvat, rakkaus, äitiys, tiettyjä rutiineja ja sanontoja, hauta. Ne ovat asioita, jotka kulkevat aina mukana. Kai tämä surukin, mutta sen hälvenee hälvenemistään. Lohdullista, varsinkin teille jotka olette vasta matkanne alussa. Niin kai minäkin olen, mutta uskon että viime ja tämän kevään välillä tapahtunut muutos tunteessa on suurempi kuin mitä se tulevina vuosina tulee olemaan.

Haluan kirjoittaa myös, koska tiedän että te luette. Mutta jotain kai kertoo sekin, että niinä hetkinä kun minulla on aikaa istua kirjoittamaan, katsoisin mieluummin telkkaria, selailisin asuntoja tai matkatarjouksia, tekisin työhakemuksia tai kuuntelisin musiikkia. Suru on ottanut oman paikkansa, olen hyväksynyt tämän osaksi elämääni. Ei tunnu enää, että paine sisällä kasvaa. En aio silti lopettaa kirjoittamista, en koskaan, vaikka tulevina kuukausina ja vuosina kirjoitustahti varmasti harvenee entisestään. Niin sen kuuluu ollakin, koska suru väistyy osaksi arkea. Joten mitä harvemmin kirjoitan, sitä iloisempia voitte puolestani olla.

Onhan tässä silti ollut vähän kaikkea. Viime viikonloppuna kävin mökillä ensimmäistä kertaa äidin kuoleman jälkeen, ja hyvin todennäköisesti viimeistä kertaa ikinä. Tyhjät kaapit, hoitamaton piha, valtava määrä muistoja. Peetu hyppi toisella olkapäällä ja äiti toisella. Tuijotin monesti makuuhuoneen lattiaa pitkään, sitä kohtaa mihin äidin elämä päättyi. Tunnetta ei taaskaan tullut, vaikka olo olikin haikea. Minulla oli liian kiire puuhata, liian kiire muistella.

Edellisyönä näin unta Peetusta, pitkästä pitkästä aikaa. Hän ei ollut kuollut, mutta kuolemaisillaan, kai jonkinlaisessa saattohoidossa. Unen tunnelma oli haikea ja surkea, mutta muistan Peetun ilmeet. Ne olivat tuttuja ja lohduttavia, tuntui kuin poika tosiaan olisi ollut siinä. Kun Seela herätti minut siitä unesta ja alkoi vaatia huomiota, kiukustuin hänelle. Teki mieli huutaa, että ole nyt hiljaa ja anna äidin pitää kiinni tästä tunteesta hetki. Uni lipui pois, se tunne lipui pois ja olisin halunnut viivytellä siinä hetken.

Olen muutenkin ollut surullisempi tällä viikolla, itku on ollut herkemmässä. Peetu täyttäisi lauantaina neljä. Viime vuonna syntymäpäivä ei tuntunut juuri missään, uskon sen johtuvan siitä että koko kevät oli niin kamala ja synkkä, ettei yksi päivämäärä tehnyt eroa oloon. Nyt nuo päivämäärät ovat ne, joina mieli vaeltaa useammin ja vaativammin menneeseen. Minulla on ikävä, en osaa sitä muutoin kuvata.

Ehkä ei tarvitse yrittääkään.

Kaiken pitää aina jatkua
Se on selvä se
Tuntuu pahalta, kun on pakko luopua
Jostain rakkaasta
Mut kaiken pitää silti jatkua
Mennä eteenpäin
Muistan hymysi, muistan sanasi
Koko ikäni
Rakastan sinua
Rakastan yhä vaan
Mutten voi enempää
Itkeä ikävää

Kuolema on joskus kohtuuton
Epäreilukin
Silloin kun se vie
Jonkun jonka tie
Vast äsken aukesi
Mut mikään ei saa koskaan loppua
Ihan kokonaan

Muistan hymysi, nuoren ilosi
Koko ikäni
Rakastan sinua
Rakastan yhä vaan
Mutten voi enempää
Itkeä ikävää.
Itkeä ikävää.
Kaiken pitää aina jatkua

(Samae Koskinen: Kaiken pitää aina jatkua)