Tarve kertoa

Viime aikoina olen alkanut kertoa Peetusta ihan kenelle vain. Olen kai tehnyt sitä koko ajan, mutta vielä viime vuonna se tuntui olevan niin olennainen osa kaikkea, että sen kertomatta jättäminen tuntui yksikertaisesti väärältä. Se oli kaikki; minä olin suru ja suru oli minä. Nyt elämä on kuljettanut eteenpäin ja sen voisi hyvin myös jättää kertomatta satunnaisesti hiekkalaatikolla vieraileville. Viime kesänä kerroin vasta parin kerran jälkeen, oli kai tarve ensin vakuutella vastapuoli siitä että olen ihan normaali.

Rakennan usein hataran aasinsillan, jonka varjolla pääsen mainitsemaan asiasta. Ne sillat ovat useimmiten niin huterat, että mietin jälkikäteen ettei koko puheenaiheessa ollut muuta pointtia kuin päästä sanomaan Peetun nimi. Pohjimmiltaan se tunne on tarvetta tehdä jutustelukumppanille tiedoksi, että minulla on kaksi lasta. Että en minä ensimmäistä kertaa ole pappia kyydissä loiskutellessani täällä kuralammikoissa puolitoistavuotiaan kanssa. Tuttua huttua tämä, sekin miten opetellaan puhumaan ja miten uhma näyttäytyy parivuotiaalla. Siksi on päästävä sanomaan, että esikoinen sitä ja tätä. Ja usein se juttelukaveri siloin kysyy, että minkä ikäinen esikoinen, ja pääsen kertomaan.

Usein reaktio on kauhistus, tottakai, niin olisi itsellänikin. Monesti silmä kostuu, lähes aina kuulen pahoittelut. Se tuntuu vähän hassulta, kun nyt otetaan osaa niin vilpittömästi, tapahtuneesta on kuitenkin kohta vuosi ja kolme kuukautta. Osanotto kuuluisi jotenkin enemmän niihin alkuviikkoihin, hautajaisiin ja valkoisiin kukkiin. Mutta loppujen lopuksihan se on oikeinta ja rehellisintä, mitä tilanteessa voi sanoa.

Jälkikäteen nolottaa lähes poikkeuksetta, että pitikö tuollekin satunnaiselle kohtaamiselle lyödä niin surkea leima. Oliko pakko tehdä toiselle kurja olo, mitä hyötyä on siitä että hän nyt surkuttelee ja miettii että onpa hirveää, että lapsia tosiaan kuolee. Yritänkö siinä jotenkin nostaa itseäni jalustalle, että katsopa miten urhea minä olen. Yritän armahtaa itseni; jos minusta tuntuu että haluan puhua Peetusta, niin se on silloin oikein. Se kauhu ja epämukavuus, mitä se toinen kokee, on kuitenkin pientä omiin tuskiini verrattuna. Miksi en muistuttaisi, että sellainenkin maailma on olemassa.Vuosi sitten oli paljon tuttuja joita tapasimme ensimmäistä kertaa ja joille saimme kertoa Peetusta. Niitä tilanteita taitaa kaivata, siksi niitä rakentelee puoliväkisin tuolla kulkiessaan. Aina se kertominen koskettaa, mutta se pitää Peetun todellisena minulle.

En aio jämähtää tähänkään vaiheeseen, en aio katkeroitua ja olla loppuelämääni se tyyppi, jonka on jokaisessa tilanteessa tuotava julki omat kovat kokemuksensa. Peetu ei ole vain kuollut lapseni, Peetu on esikoiseni. Hän oli elävä lapsi, minulla oli kotona taapero ja vauva. Olen yhä kahden lapsen äiti. Se ottaa välillä hieman koomisiakin piirteitä, se miten on pakko olla suuna päänä kertomassa miten MINÄ olin kahden lapsen kanssa. Vaikka käytännössä kaikki kaverit ja satunnaiset tuttavat tietävät Peetusta ja varmasti myös muistavat että minulla on kaksi lasta, se on pakko päästä aina tuomaan esille. En pidä siitä piirteestä itsessäni. Keskeytän muiden lauseita ja puhun päälle, mutta en osaa muuttaa tuota piirrettä. En ole aina ollut sellainen. Ehkä se on vain vaihe, sellainen kuuluisa vaihe kuin lapsilla on jatkuvasti. Ehkä se menee itsellään tai ehkä sen kanssa joutuu tekemään hommia.

Niinä kymmeninä, varmaan lähemmäs satoina kertoina kun olen kertonut Peetusta, en muista saaneeni kuin yhden kurjan kommentin. Se oli viime viikolla, kun hiekkalaatikolla pari kertaa tapaamalleni isoäidille oli vain pakko päästä kertomaan. En edes muista mikä aasinsilta silloin oli käytössä, mutta ihan hyvin tilanteen olisi voinut välttää. Isoäiti kauhistui ja ennen kuin hän varmaan ehti edes punnita seuraavaa siirtoaan, hänen suustaan purkautui kauhistunut huokaisu: "voi miten paljon se pieni poika on kärsinyt!". Vihlaisi, tuijotin häntä hetken osaamatta sanoa mitään. Mutisin jotain oudosti puuttuvista kivuista ja mahataudin yleisestä kammottavuudesta. Eihän Peetu kärsinyt, eihän? Lupaatteko? Ette tietenkään, ei sitä kukaan voi tietää.

Eilen olimme Seelan kanssa siinä sydäntutkimuksessa. Seelan sydän on kunnossa ja paikallaan. Ei sitä edes ultrattu, koska lääkäri ei tarkasta kuuntelusta huolimatta löytänyt sivuääntä enää. Ne kuulemma tulevat ja menevät tämänikäisillä. En ollut huolissani oikeastaan missään vaiheessa, siksi eilinen sairaalareissu oli enemmän paluuta Peetun viimeiseen päivään kuin murehtimista todellisesta asiasta. Aulassa vastaan tuli tuttava vuosien takaa, töissään lounastauolle menossa. Hän ei edes yrittänyt näytellä ettei tiedä Peetusta tai koittanut keksiä sanottavaa säästä. Halasi ja sanoi tietävänsä. Arvostin elettä, kohtaamisesta jäi lämmin olo. Minun ei tarvinnut keksiä aasinsiltaa eikä jättää kertomatta yhtä suurimmista minulle tapahtuneista asioista.

Lääkäri oli myös mahtava, sekä hänen seurassaan olleet sairaanhoitajat. Heillä oli aikaa, he olivat empaattisia ja iloisia. Lääkäri tutki Seelan tarkasti ja ihasteli hänen tyyneyttään. Sanoi lopuksi, että vaikka ei löydä Seelasta mitään vikaa, perhehistoriamme tuntien he tekevät vaikka parisataa turhaa testiä jos saamme siitä mielenrauhaa. Juttelimme hetkisen Meckelin divertikkelistä ja Peetulta puuttuneista kivuista, totesimme yksissä tuumin ettei Seelan suolen uusintaultra tuottaisi millään tasolla arvokasta informaatiota. Että vaikka divertikkeli löytyisikin, ei sitä oireettomana alettaisi poistaa. Käynti oli hyvä, taas kerran lastenpoli teki minuun vaikutuksen. Oli hienoa, ettei tällekään lääkärille tarvinnut kertoa Peetusta, että hän sanoi sen aivan oma-aloitteisesti ja ääneen. Hienoja tyyppejä, jotka tekevät hyvää työtä.

Lähtiessämme ohitimme aulassa Sen Huoneen. Tuijotimme molemmat sanaakaan sanomatta suljettua ovea ja vilkaisimme toisiamme huokaisten. Edelleen on sellainen olo, että jos vain kävelisin Siihen Huoneeseen, Peetu olisi siellä. Saisin vielä hyvästellä, vielä kerran suukottaa ja kertoa miten paljon rakastan, aina. Ottaisin ne valokuvat ja viipyisin pitempään. Ei olisi kiire selviytymään, tietäisin että sitä ehtii myöhemminkin. Laulaisin Lapin äidin kehtolaulun. Leikkaisin hiuskiehkuran talteen ja silittäisin räpylävarvasta, sitä kohtaa missä kaksi varvasta oli yhdessä. "Ehkä tämä ohjaa uimarin uralle", sanoi synnärin lääkäri kotiinlähtötarkastuksessa liki neljä vuotta sitten.

Niin, ehkä se olisi ohjannut. Tai sitten se olisi häirinnyt Peetua niin, että hän olisi leikkauttanut varpaat erilleen jossain vaiheessa. Tai ehkä hän ei olisi kiinnittänyt siihen ikinä mitään huomiota. En tiedä, en tule koskaan tietämään ja se tässä on kaikkein kurjinta. Kaipaan sitä Peetua, joka meillä oli, mutta ihan yhtä paljon minua surettaa etten saa ikinä tietää kuka tai mitä Peetusta olisi tullut. Millainen suhde meillä olisi ollut, mitä höpötyksiä hän ja Seela olisivat keksineet. Kamppailen luopumiskamppailua yhä, ehkä aina. Ja siksi minun on pakko kertoa Peetusta, niin täällä blogissa kuin satunnaisille tyypeille hiekkiksellä. On pakko kuulla ne sanat, tehdä näkymätön poika todelliseksi sille toiselle osapuolelle, on saatava käyttää sitä täydellistä nimeä; Peetu.