Paine

Teistä ihan vuorenvarmasti moni tietää sen tunteen, kun päässä kuhisee muurahaiskeko. Varsinkin naiset, uskoisin; lyhyen otannan perusteella tämä vaikuttaa tyyppivialta. Se tunne, kun päässä pyörii painonhallinta, kauppalista, rahahuolet, parisuhteen tila, lapsen kasvatus. Onkohan haudalla oleva kynttilä jo sammunut, varastokomero on siivoamatta, siihen ja tuohon ystäväänkään ei ole tullut otettua yhteyttä. Missäköhän me asumme kahden vuoden kuluttua, löytyykö niitä töitä ikinä, miten kasvatan lapsestani tasapainoisen ja kunnollisen ihmisen, missähän ne syksyllä kadonneet avaimet ovat, koskahan pölyt on viimeksi pyyhitty pesukoneen takaa. Pitää muistaa skannata passit reissua varten, katsoa kesävaatteiden kunto, pitäisikö ostaa puuduttavat korvatipat lentokoneeseen. Mitähän viikonloppuna syötäisiin, äitienpäivälahjat pitäisi miettiä. Ai niin se vaaka näytti tänä aamuna kurjia lukemia, mitenhän parisuhde voi, miten rahat riittävät jos työttömyys jatkuu.

Tiedätte kyllä, en jatka enempää vaikka voisin loputtomiin. Siihen kun heitetään päälle vielä kuollut lapsi ja äiti, niin aikamoinen surina käy päässä toisinaan. Sitten Jussi kysyy missä sen verskat on tai Seela levittää keittiöstä muovikipot pitkin lattiaa kuudetta kertaa aamupäivän aikana. Välillä tuntuu että pää leviää. Pelottaa, että hetkenä minä hyvänsä alan näkemään pieniä vaaleanpunaisia keijukaisia ja tanssimaan niiden kanssa hyräillen. Turha kai sitä pelätä on, kivaltahan se kuulostaa.

Ja tämähän on ihan tuttua, aina olen ollut murehtija. Päivänä muutamana todettiin erään ystävän kanssa yhteen ääneen, että olisipa hienoa kun olisi hetken kaikki hyvin. Ei mitään murhetta, ei mitään tehtävää, ei miettimistä. Kaikki komeronnurkat siisteinä, läheiset ihmiset kukoistavan onnellisina, sydän riemuissaan. Mutta ei sellaista ole, pitää opetella sietämään se paine.

Olen aloittanut terapian pari kuukautta sitten. En ole vielä varma tuleeko siitä olemaan mitään hyötyä, mutta tuskinpa haittaakaan. Pääasiassa minä vain puhun siellä, kaikkea sitä mikä päässä kuhisee ja on kuhissut kovemmin jo vuoden ja neljä kuukautta. Mutta sen olen oivaltanut, että tämä kuhina kulminoituu syöpään ja oksentamiseen, kahteen asiaan joita en voi hallita tai ennakoida, vaikka tekisin millaisia listoja ja suunnitelmia. Kaksi asiaa, jotka ovat olemassa vaikka kaikki muu olisi järjestyksessä. Se paine pitää opetella sietämään, oppia hyväksymään se, että mitä tahansa voi koska tahansa tapahtua kenelle tahansa.

Loppujen lopuksi kaikki on kuitenkin hyvin. Siinä viitekehyksessä, jossa se nyt hyvin voi olla; Peetu ja äiti ovat yhtä poissa kuin tulevat olemaan. Onni ja rauha on tehtävä niissä raameissa. On opeteltava jättämään likaiset ikkunat omaan arvoonsa, ne ovat kuitenkin likaisinakin olemassa, minun ikkunani suojaamassa elämääni tuulelta ja sateelta. Ensi syksyn, saati kymmenen vuoden päässä odottavia murheita ja paineita en voi tänään kantaa. Mennyttä puolestaan en voi muuttaa, sitä on turha jossitella.

Se vain on kaikki niin paljon helpommin sanottu kuin tehty. Joten tässä paineessa sitä poukkoillaan, rutistutaan hetkeksi sen alle ja odotellaan tulevatko ne keijukaiset tanssimaan, vai jatkuuko kaikki omalla painollaan. Hetkittäin sen paineen alta kuitenkin paljastuu timantti, säihkyvä ja ainutlaatuinen; minä, minun elämäni.

Yöllä yksin Peetun kanssa

Makaan sängyssä enkä nuku vaikka pitäisi. Haluan valvoa, vaikka uni kiskoo päätä tyynyyn. Haluan valvoa, pitää tämän hetken mun ja Peetun hetkenä. Niin kuin neljä vuotta sitten, kun kävelin yksin sairaalan käytäviä. Jussi oli lähetetty kotiin ja minut siirretty odottelemaan supistusten alkua. Kävelin siellä tyhjiä käytäviä, silittelin vatsaa ja jännitin tulevia tunteja. Minä ja Peetu kahdestaan, vaikken ollut edes kasvojaan nähnyt.

Neljä vuotta sitten oli huikea päivä. Surettaa ja suututtaa, ettei aprillipäivä ole enää kiva, Peetun syntymän vuosipäivä ei ole enää ihana, hauska, riemukas ja nostalginen. Se on surullinen, synkkä ja haikea. Ikävä kalvaa kipeästi. Siihen luulee tottuneensa, mutta sitten se kaivaakin vähän syvemmältä.

Viime vuonna julistin ettei Peetun synttäri ole niin paha. On se, ainakin tänä vuonna ja ainakin juuri nyt. Kaipaan niin kipeästi sitä mitä ei ole, mistä en tiedä mitään. Olen ollut äiti 12 tuntia vajaat neljä vuotta, mutta minulla ei ole ollut yli kolmevuotiasta lasta, en tiedä sellaisista juuri mitään. Mitkä ovat ne asiat, joiden oppimista odotetaan? Mistä väännetään kättä? Mitä katsotaan, millä leikitään? Millainen kakku olisi pöydässä, mikä olisi paras lahja?

Sen sijaan on helmililjat haudalle, ja sininen kimppu jossa on neljä kukkaa. Kippistetään pillimehulla ja syödään suklaakeksejä, päivälliseksi ranskiksia ja nakkeja. Kuten tulee olemaan aprillipäivisin tästä eteenpäin, se on sovittu jo viime vuonna. On muistot, on rakkaus ja ikävä. Neljä vuotta sitten vaelsin niitä loputtomia käytäviä, nyt vaellan tätä loputonta matkaa. Yhtä yksin kuin silloinkin, mutta näkymättömien matkakumppanien ympäröimänä. Peetu mukana, vaikken voikaan hänen kasvojaan nähdä.

Hyvää syntymäpäivää Peetu. Äiti rakastaa sinua tänäänkin. Tänäänkin äidillä on sinua kova ikävä.