Teistä ihan vuorenvarmasti moni tietää sen tunteen, kun päässä kuhisee muurahaiskeko. Varsinkin naiset, uskoisin; lyhyen otannan perusteella tämä vaikuttaa tyyppivialta. Se tunne, kun päässä pyörii painonhallinta, kauppalista, rahahuolet, parisuhteen tila, lapsen kasvatus. Onkohan haudalla oleva kynttilä jo sammunut, varastokomero on siivoamatta, siihen ja tuohon ystäväänkään ei ole tullut otettua yhteyttä. Missäköhän me asumme kahden vuoden kuluttua, löytyykö niitä töitä ikinä, miten kasvatan lapsestani tasapainoisen ja kunnollisen ihmisen, missähän ne syksyllä kadonneet avaimet ovat, koskahan pölyt on viimeksi pyyhitty pesukoneen takaa. Pitää muistaa skannata passit reissua varten, katsoa kesävaatteiden kunto, pitäisikö ostaa puuduttavat korvatipat lentokoneeseen. Mitähän viikonloppuna syötäisiin, äitienpäivälahjat pitäisi miettiä. Ai niin se vaaka näytti tänä aamuna kurjia lukemia, mitenhän parisuhde voi, miten rahat riittävät jos työttömyys jatkuu.
Tiedätte kyllä, en jatka enempää vaikka voisin loputtomiin. Siihen kun heitetään päälle vielä kuollut lapsi ja äiti, niin aikamoinen surina käy päässä toisinaan. Sitten Jussi kysyy missä sen verskat on tai Seela levittää keittiöstä muovikipot pitkin lattiaa kuudetta kertaa aamupäivän aikana. Välillä tuntuu että pää leviää. Pelottaa, että hetkenä minä hyvänsä alan näkemään pieniä vaaleanpunaisia keijukaisia ja tanssimaan niiden kanssa hyräillen. Turha kai sitä pelätä on, kivaltahan se kuulostaa.
Ja tämähän on ihan tuttua, aina olen ollut murehtija. Päivänä muutamana todettiin erään ystävän kanssa yhteen ääneen, että olisipa hienoa kun olisi hetken kaikki hyvin. Ei mitään murhetta, ei mitään tehtävää, ei miettimistä. Kaikki komeronnurkat siisteinä, läheiset ihmiset kukoistavan onnellisina, sydän riemuissaan. Mutta ei sellaista ole, pitää opetella sietämään se paine.
Olen aloittanut terapian pari kuukautta sitten. En ole vielä varma tuleeko siitä olemaan mitään hyötyä, mutta tuskinpa haittaakaan. Pääasiassa minä vain puhun siellä, kaikkea sitä mikä päässä kuhisee ja on kuhissut kovemmin jo vuoden ja neljä kuukautta. Mutta sen olen oivaltanut, että tämä kuhina kulminoituu syöpään ja oksentamiseen, kahteen asiaan joita en voi hallita tai ennakoida, vaikka tekisin millaisia listoja ja suunnitelmia. Kaksi asiaa, jotka ovat olemassa vaikka kaikki muu olisi järjestyksessä. Se paine pitää opetella sietämään, oppia hyväksymään se, että mitä tahansa voi koska tahansa tapahtua kenelle tahansa.
Loppujen lopuksi kaikki on kuitenkin hyvin. Siinä viitekehyksessä, jossa se nyt hyvin voi olla; Peetu ja äiti ovat yhtä poissa kuin tulevat olemaan. Onni ja rauha on tehtävä niissä raameissa. On opeteltava jättämään likaiset ikkunat omaan arvoonsa, ne ovat kuitenkin likaisinakin olemassa, minun ikkunani suojaamassa elämääni tuulelta ja sateelta. Ensi syksyn, saati kymmenen vuoden päässä odottavia murheita ja paineita en voi tänään kantaa. Mennyttä puolestaan en voi muuttaa, sitä on turha jossitella.
Se vain on kaikki niin paljon helpommin sanottu kuin tehty. Joten tässä paineessa sitä poukkoillaan, rutistutaan hetkeksi sen alle ja odotellaan tulevatko ne keijukaiset tanssimaan, vai jatkuuko kaikki omalla painollaan. Hetkittäin sen paineen alta kuitenkin paljastuu timantti, säihkyvä ja ainutlaatuinen; minä, minun elämäni.
Elämän keskeneräisyyden ja arvaamattomuuden sietäminen vaatii paljon, etenkin jos omaa liiallista perfektionismia. Se taas usein on traumaattisiin kokemuksiin liittyvää tarvetta pitää elämä kasassa kontroilloiden ja huolehtien kaikesta. Noiden traumaattisten kokemusten läpi käyminen terapiassa muuttaa kokemukseni mukaan niin monta kuormittavaa tapaa ja ajatusmyllyä uskomattoman hienolla tavalla! Vaati omalla kohdallani intensiivisen traumaterapia, joka poikkeaa esim.kongtiviisesta tai ratkaisukeskeisestä terapiasta paljonkin. Siinä traumamuistot rakennetaan kokonaisiksi kuviksi omaan mieleen, traumalle tyypillisten hallitsemattomien ja välähdystenkaltaisten yhtäkkiä mieleen hyökkäävien kuvien sijaan. Kun traumamuistoa voi katsoa terapian jälkeen sellaisena kuin se on, sen voi ottaa tarkasteluun silloin kuin haluaa, kuten muutkin muistot eikä sen torjumiseen enää tarvitse käyttää energiaa. Sitä kautta murehtiminen ja hallinnan tarve väheni itselläni hyvin merkittävästi ja tilalle tuli käsittämätöntä keveyttä, huolettomuutta ja kykyä tarttua hetken kauneuteen. Ko.terapiamuoto vaatii itseltä sitoutumista traumamuiston päivittäiseen läpikäymiseen terapiaistuntojen välillä, mutta palkinto siitä on loppuelämän keventymistä ja helpottumista. Toivon sinulle voimaa ja rohkeutta kohdata omat rankat kokemuksesi jotka ovat aiheuttaneet suunnatonta tuskaa. Joku viisas on sanonut, että mielenterveyden määritelmä on, että pystyy uskottelemaan itselleen, että mitään pahaa ei tapahdu. Se ei ole yksinkertaista, mutta sen kuplan rakentaminen on mahdollista oikealla avulla ja omalla sitoutumisella ja luottamuksella siihen. Keväistä kauneutta ja iloa elämääsi toivotan!
VastaaPoistaKiitos kun kerroit oman tarinasi, se on kannustava. Pohdin itsekin trauma-, kognitiivisen ja pyskodynaamisen välillä, mutta koin lopulta, että psykodynaaminen auttaa käsittelemään koko kuvaa, kaikkia elämän aikana opittuja malleja ja tapoja, eikä vain traumaa tai sen aiheuttamaa käytöstä. Toivottavasti valinta oli oikea. Iloa sinunkin elämääsi, olet urhea!
PoistaNiin tuttua minullekin, pian 65v. Nyt olen takonut päivittäin itselleni heti aamusta, että tänään olen onnellinen koska kaikki hyvin. Yritän olla murehtimatta tulevia, niille en mitään voi. Menneet murheet on aina mukana, mutta haalistuvat vuosi vuodelta. Tekemättömät työtkään ei karkaa, niitä voi tehdä kun siltä tuntuu. Kaikki muuttuu vielä hyväksi, Teija! Kauniita kesäisiä päiviä teille koko perheelle!
VastaaPoistaKiitos! Koita sinäkin osaltasi nauttia; kuten sanoit, ne tekemättömät työt eivät karkaa. :)
Poista