Uusi vuosi

Niin se vuosi vaihtui, ja tämän päivän kansallinen darra sopii mun mielentilaani paremmin kuin eilinen kuohuva, pirskahteleva juhlahumu. Kuten joulu, uusivuosikin oli meillä tänä vuonna vain päivä muiden joukossa. Avattiin me tosin pullo kuohuvaa, kun oli hääpäivä. Mutta yleisolotila oli normaaliakin kurjempi, tuntui kuin vuoden vaihtumisen myötä Peetu jäisi historiaan. Lisäksi mieleen tunki ajatuksia siitä, pelkääkö se jossain tuota pauketta ja onhan se Muumi-peitto lämpimästi päällä, ettei palele. Hulluja ajatuksia, kai se on mielen kamppailua hyväksyä se tosiasia, ettei Peetu oikeasti ole missään.

Tänään olo on vain sellainen peruspaska. Ahdistava, painava, ankea, surkea. Jokunen päivä sitten tajusin, että odotan jotain. Toivon, että päivät vaan menisi nopeasti jotta... mitä? En tiedä itsekään. Toivottavasti mun pääni ei kuvittele Peetun vielä jostain palaavan. Toivottavasti odotan vain kiihkeästi sitä päivää, kun tuntuu edes vähän paremmalta. Kyllä sekin sieltä tulee vääjäämättä, siihen on pakko uskoa.

Sanovat, että ensimmäinen vuosi on raskain, kun kaikki tehdään ensimmäistä kertaa ilman sitä rakasta. Varmasti niin onkin. Samalla luovutaan niistä suunnitelmista, mitä oli. Ja senkin puolesta aika helpottaa, että suunnitelmat eivät olleet enää niin tarkkoja. Jouluna olo oli kaamea senkin vuoksi, että suunnitelmat oli tehty kellon tarkkuudella. Mietin, miten Peetu olisi aamulla saanut joulukalenterista sen kaikkein siisteimmän yllärin, Postimies Pate -figuurin, jota olisi kantanut joka paikkaan. Kunnes iltapäivällä olisi tullut pukki ja Postimies Pate olisi unohtunut lahjavyöryn alle, ehkä. Tai sitten sen kanssa olisi menty nukkumaan vielä keväälläkin. Mutta tästä eteenpäin suunnitelmat olivat suuntaa-antavia; pulkkamäkeen kun tulee lunta, laivalle ehkä keväällä, kesällä Kolmårdeniin. Eilen sain itkupuuskan, kun mietin miten Peetu ei sairastakaan keväällä vatsatautia. Niin paljon kuin olen sitä miettinyt ja pelännyt. Ihan hullua.

Eihän noista suunnitelmista kokonaan tarvitse luopua, aikanaan kaikki puuhataan pikkusiskon kanssa (myös se vatsatauti, vamasti). Mutta kun sekin tuntuu väärältä. Ollaan vähän hymähdeltykin sitä, että pikkusiskolle ei voi ikinä antaa pillimehua, kun Peetu siitä tykkäsi. Raukka ei pääse edes lähipuistoon, kun siellä oltiin Peetun kanssa. Ne muistot on kipeydessäänkin vaan kohdattava, pikkusisko on ansainnut yhtä hyvän lapsuuden kuin Peetulla oli. Ei saa antaa pelolle ja syyllisyydelle valtaa. Viime aikoina se syyllisyys on kaivautunut vielä syvemmäksi. Tällä kertaa siis syyllisyys siitä, että me jatkamme elämäämme täällä ilman Peetua. Että me kolme olemme nyt tämä näkyvä perhe, joka jatkaa uuteen päivään, viikkoon ja vuoteen, eikä Peetu ole mukana fyysisesti. Pelkään, että Peetu jostain katselee ja miettii "siinähän nyt menette sen vauvanne kanssa".

Ehkä ne ajatukset helpottavat edes murto-osan, kun on hauta jolle mennä Peetua moikkaamaan. Ja kunhan löydetään ne omat tapamme, joilla Peetu elää tämän "uuden" perheen arjessa joka päivä. Niin tänä vuonna kuin ensi vuonna ja aina.