keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Hirveä ikävä

Tänään on puoli vuotta viimeisestä normaalista päivästä Peetun kanssa. Se oli muistaakseni aika sateinen, sellainen nuhjuinen joulukuinen päivä, ei yhtään talvisen ihana. Aamulla käytiin pikku lenkillä ja hiekkalaatikolla, päiväunien jälkeen kirjastossa. Oikein mahasta kouraisee, kun muistelen sitä. Ikävä on taas vaivihkaa tiukentanut otettaan. Siksi on vähän merkillistä, että viime kirjoitukseen moni kommentoi sen olleen positiivisen sävyinen ja vähemmän ahdistava; oloni ei sitä todellakaan ole.

Hetkiä menee ihan "normaalisti", toimien ja miettien asioita, jotka kuuluvat siihen perusarkeen. Mutta kun Peetu ottaa oman hetkensä, yleensä Seelan mentyä illalla nukkumaan, se tunne on nimenomaan ahdistava ja surkea, ei tosiaan positiivissävyinen. Ikävä on fyysistä, iho kaipaa koskettaa sitä toista ihoa, Peetun ihoa. Kuulla äänensä, tuntea tuoksunsa.

Ehkä se on se surun maininki, joka on taas kohonnut. Ehkä se on kohonnut samalla tavalla kuin helmikuussa. Silloin se kärjistyi syöpäpelkoon. Sisäänrakennettu kyökkipsykologini sanoisi, että silloin mielellä ei vielä ollut kapasiteettia ja kykyä käsitellä surua suruna, vaan se kääntyi fyysiseen, konkreettiseen pelkoon. Nyt se tulee suruna. Ei ympäri vuorokauden, mutta hetkittäin niin vahvana, että se peittää kaiken muun. Imee värit kaikesta, edelleen ja nyt varsinkin. On vain raastavaa ikävää, ammottavaa tyhjyyttä siinä missä pitäisi Peetun olla.

Kaikenmoistahan tässä tapahtuu samaan aikaan. Tulee puoli vuotta kuolemasta, Jussi on palaillut töihin pikkuhiljaa, muutto on viikon päästä. Olen hakenut uutta rytmiä Seelan kanssa. Tavallaan tuntuu kuin olisin vain hypännyt elämässäni kaksi vuotta taaksepäin; Jussi lähtee kukonlaulun aikaan töihin ja vauva rytmittää päivääni. Ei työ, ei taapero. Hiekkalaatikolla käydään, vaikkei Seela siitä vielä niin paljon irti saakaan. Käydäänpähän vaan, juuri siinä leikkipihalla missä Peetunkin kanssa käytiin päivittäin. Ehkä siksi, että päivissä olisi jotain täytettä, ehkä jotta voin osoittaa itselleni pystyväni siihen. Onneksi Seela ei kauempaa siellä viihdykään, sillä aina puolen tunnin jälkeen ikävä alkaa nakertaa huomattavammin ja sitten voidaankin tulla sisälle.

En tiedä miten uusi ympäristö tulee vaikuttamaan tähän kaikkeen. Voi olla hyväkin saada ympärilleen eri puisto, eri ihmisiä, uudet lenkkipolut. Jussin ei tarvitse tulle lounaalle tänne kotiin, jossa Peetu oli ikkunassa vilkuttamassa tai alaovella hyppimässä tasajalkaa riemusta, kun "isin rekka!" kaartoi kulman takaa. On eri koti, eri tyyppi vilkuttamassa. Vaikkei se tyyppi vielä osaakaan vilkuttaa, niin kyllä se aina hymyilee kuin aurinko kun isin naaman näkee.

Vaikka se olisi hyväksikin, niin jokin sisälläni pitää kiinni pelosta. Peetun koti, Peetun huone, muistot Peetusta, miten ne tulevat toiseen kotiin, miten täältä voi lähteä. Ehkä tänne jää osa ahdistuksestakin. Kun on vääjäämätöntä, että elämä jatkuu nyt ilman Peetua, ehkä uusi kiva koti auttaa siinä.

Se on vain se loppu, kun niin kurkkua kuristaa. Että jos olisin voinut tehdä jotain, että miksen mennyt kun hän kutsui, että sattuiko, tuntuiko pahalta. Että miksen hyvästellyt paremmin, laulanut Lapin äidin kehtolaulua viimeistä kertaa, pitänyt sylissä. Miksen käynyt saattamassa arkkua krematorioon. Vaan eihän niitä asioita Peetua varten olisi tehty, vaan meitä itseämme, minua itseäni. Olisiko se auttanut jotenkin asian käsittelemisessä tai käsittämisessä, tuskin. Pitäisi vain luottaa siihen, että jos silloin on tuntunut oikealta ottaa etäisyyttä lapseni ruumiseen, se on ollut oikein. Nyt jälkikäteen kaipaisin edes sitä hetkeä hänen kanssaan, vaikkei se mitään takaisin toisikaan. Luulen, että siksi viidestoista päivä kuuta, varsinkin kesä- ja joulukuuta tulee olemaan ehkä pahempikin kuin seitsemästoista; tämä oli viimeinen normaali päivä. Tällöin olisin voinut vielä tehdä jotain, tällöin Peetu oli vielä Peetu eikä kuolemaisillaan minun tajuamattani oleva lapseni. Syyllisyys muistuttaa taas olemassaolostaan, muttei ainakaan vielä tunnu ottavan sen tiukempaa otetta.

Lisäksi ahdistukseni liityy siihen, että on mennyt jo puoli vuotta. Pelkään niin, että Peetu unohtuu. Pöly laskeutuu, elämä jatkuu. Ja niinhän sen kuuluu mennäkin, en siitä edelleenkään ketään syytä. Se vain tuntuu todella pahalta, kello juoksee kauemmas siitä hetkestä kun Peetu oli täällä, kauemmas siitä kun hänen nimensä oli kaikkien huulilla. Lähemmäs sitä vääjäämätöntä hetkeä, kun joku kulkee hautakiven ohi ja katsoo, että tuossa on kymmenen vuotta sitten kuollut lapsi. Kivi sammaloitunut, ei tuoreita jalanjälkiä, talvella vain meidän tuomamme kynttilät. Vaikka miten yrittäisin tehdä Peetua kuolemattomaksi tämän blogin ja hänestä puhumisen myötä, niin kuolluthan hän on. Ja vaikka kukaan teistäkään ei häntä unohtaisi, niin hän painuu eiliseen, on vain muisto. Kipeä muisto, vieläpä.

Toivottavasti vuosien myötä tuo kipu laimenee ja muisto muuttuu niin valoisaksi kuin kuuluukin. Se ajatus on vain niin lohduton; että Peetu on vain muisto. Ei reipas pikku koululainen, äitin poika, isoveli, teini-ikäinen näsäviisastelija. Kuollut lapsi, joka ei tule takaisin vaikka mitä tekisin ja vaikka mitä olisin tehnyt hänen kuolemansa jälkeen. Voisin keksiä tähän loppuun jotain kaunista ja ylevää, mutta juuri nyt en tunne sitä. Juuri nyt ikävöin ja suren sitä ettei Peetu ole enää täällä.

"Ei yksi pääsky kesää tee
ei yksi kesä elämää sydämeen
ei yksi elämä mitään tähän kaikkeen
Se pääsky toi kesän eteiseen
se antoi rauhan sydämeen
ja lehahti sitten siivilleen
ja päästi pois kahleet
ja se loistaa, minne ikinä meen
se mukana kulkee"
(Kaija Koo: Ei yksi pääsky kesää tee)

14 kommenttia:

  1. Ei Peetu unohdu niinkuin ei poikanikaan. Onhan meillä oikeus,että meidän tuska,ahdistus,pelko ja suunnaton ikävä joskus laimenee. Ei se silti tarkoita,että lapsemme olisivat unohtuneet ja vähemmän rakkaita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on ihan totta, meillä on oikeus päästä tästä pahimmasta surusta eroon. Hyvin sanottu.

      Poista
  2. Ei Peetu unohdu. He jotka jättävät jälkensä sydämmeen,kulkevat mukana aina. Joka hetkessä, vaikkei sitä aina muistaisikaan. Jokainen hengenveto, sisään ja ulos kuljettaa vielä niin hauraat surunmurtamat tunteet läpi kehosi. Kuin päästäkseen päämääräänsä,ne vaeltaa paikkaan, jonka tie on tuntematon. Rakkaudella, M.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todella kauniisti kirjoitettu, tuli ihan kyyneleet. ♥

      Poista
  3. Voi rakas ystävä ja voi surun maininki. Syvällä täytyy käydä ennen kuin taas hetkeksi helpottaa. Ikävöi ja sure, ei muuta tietä ole, valitettavasti. Olet ajatuksissa - Peetukin on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta tuo on, vaikken uskokaan vielä käyneeni yhtä syvällä kuin sinä kävit toukokuussa. Enkä tarkoita tätä mitenkään vertailleen, vaan ihan vain todeten ettei oloni tainnut vielä olla niin kurja. Toivottavasti sun on ollut vähän helpompi olla nyt.

      Poista
  4. En oikein osaa pukea sanoiksi, mitä haluaisin sanoa. Haluaisin lohduttaa, kertoa kuinka kauniisti osaat kirjoittaa. Osaat kirjoittaa niin, että sanat jysähtävät suoraan sisälleni ja saa minut joka kerta itkemään. Kun kerrot Peetun olleen "automies", joka keräsi kauniita kiviä, sanasi iskevät vielä kovemmin; itselläni poika joka leikkii aina autoilla, kaikkiin leikkeihin otetaan auto mukaan. Ja joka rakastaa keräillä kiviä...
    Jos osaisin, sanoisin oikeat sanat. Mutta en osaa.
    Osanottoni ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eihän tähän "oikeita" sanoja olekaan, ei tätä millään sanoilla voi viedä pois. Ihana kuulla omasta automiehestäsi ja tiedän, että koska blogini on koskettanut sinua, Peetu elää myös sinun mielessäsi katsellessasi poikasi touhuja. ♥

      Poista
  5. En muista koska olisin iteknyt niin paljon kun tätä blogia lukiessa <3 Ajatuksia, tunteita ja vaikka mitä nousi omaankin päähän mutta eipä niitä osaa sanoiksi pukea :( Kerran pienen ihmisen hautaamisessa mukana olleena en voi edelleenkään kuin kuvitella sitä tuskaa jota kannatte, oman rakkaan siskoni haudanneena tiedän että se on jotakin hyvin syvää jolle ei ole edes sanoja. Päivä ja askel kerrallaan <3 Voimia <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun luet kyynelistä huolimatta. Ja osanottoni siskosi kuoleman johdosta. ♥

      Poista
  6. Mä olen ajatellut pientä Peetua paljon, vaikka en teitä tunnekaan, enkä itse ole kokenut oman lapsen kuolemaa. Oma esikoiseni on nyt samanikäinen kuin Peetu oli, joten ehkä siksi riipaisee niin syvältä sydämestä. Hänkin rakastaa autoja ja kiviä, vaikka tyttö onkin.

    En osaa edes pukea sanoiksi, mitä haluaisin sanoa. Kirjoitat niin koskettavasti, että pystyn melkein fyysisesti tuntemaan tunteesi. Kyyneliä olen vuodattanut paljon kun olen tekstejäsi lukenut.

    Haluan toivottaa teidän perheelle paljon valoisia päiviä sekä onnea ja iloa tulevaisuuteen, olet vahva <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun kerroit tytöstäsi ja siitä, millaisia tuntemuksia blogi on herättänyt. Toivottavasti Seelastakin tulee auto- ja kivityttö, vaikka tokihan hänellä "saa" ja pitää olla ihan omiakin tykkäyksen kohteita. Mukavaa kesää!

      Poista
  7. Käyn lukemassa blogiasi useasti, mutta tuntuu ettei ole sanoja kommentoida mitään. Nyt kuitenkin haluan sanoa, että vaikka Peetu on vain muisto, hänellä tulee olemaan aina paikka minunkin muistoissani <3

    Me kaikki jäämme joskus eiliseen, vaivumme unohduksiin kun sukupolvet vaihtuvat. Niin kauan kun me elämme, kulkee Peetu muistoissa mukana. Kun me jäämme historiaan, vasta silloin jää Peetukin, meidän kanssamme.
    Mutta aivan liian aikaisinhan Peetu joutui lähtemään :( Joskus kun koen suurta tuskaa kaikkien niiden lasten takia, joiden elämä on on katkennut liian varhain, käyn hautausmaalla kävelemässä. Tällä viikolla huomasin Peetun haudan. Minulla ei ollut kukkasia mukana, joten jätin haudalle muutaman kiven Peetun muistolle. Kukkaset lakastuvat, kivet säilyvät ikuisesti. Niin kuin Peetunkin muisto meidän sydämissämme <3

    Toivon teille ihanaa kesää ja onnea uuteen kotiin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun kirjoitit, ja kiitos kivistä. Meinasinkin ihmetellä täällä jossain vaiheessa, että kukahan ne on tuonut. Kaunis ajatus! Ne kivet Peetun haudalla ovat hänen itse keräämiään, rakkaasta mummon ja pappan mökkirannasta. Toivottavasti nekin säilyvät siellä ikuisesti.

      Olet ihan oikeassa tuon muistamisen suhteen; Peetu on kuolemallaan koskettanut niin montaa ihmistä, että hän elää heidänkin mielissään. Jostain luin joskus ajatuksen siitä, että ihminen kuolee kahdesti: silloin kun hänen sydämensä lakkaa lyömästä ja silloin kun joku lausuu hänen nimensä viimeisen kerran. Mukavaa kesää teillekin! ♥

      Poista