Peetun reissut

Kun odotin Peetua, käytiin Jussin kanssa Roomassa. Koska eihän sitä sitten enää vauvan kanssa voi... Mutta Peetu osoittautui niin näppäräksi matkakumppaniksi jo pienestä pitäen, että ehdimme matkustella hänenkin kanssaan jonkun verran - onneksi. Ensin vain autoreissuja kavereiden luo, sitten pappan 60-vuotispäivän kunniaksi kahden yön laivamatkalle Tukholmaan. Siellä Peetu oli vasta puolivuotias, joten hän ei vielä tehnyt juuri mitään muuta kuin ihmetellyt ihmisvilinää ja kakkaillut niskakakkoja aina kun se oli käytännön kannalta kaikken vaikeinta.

Pikkuhiljaa minulle kypsyi ajatus, että hänen kanssaan saattaisi onnistua myös unelmieni reissu Skotlantiin. Olin siellä aupairina lukion jälkeen ja tuo itsepäinen, kaunis maa vei silloin sydämeni täysin. Jussin kanssa siellä piipahdimme vuosia sitten, mutta olin aina halunnut näyttää sieluni maan myös vanhemmilleni ja Peetun synnyttyä esitellä Skotlannin Peetulle ja Peetun Skotlannille. Siispä Peetun ollessa vuoden ja neljä kuukautta lähdimme matkaan, heinäkuisen aamuyön tunteina. Jännitti, hyvällä ja huonolla tavalla. Mukana oli järjetön määrä tavaraa ja rohkea mieli.

Ensimmäiset lennot menivät hyvin, Peetu nukkui suurilta osin. Viihtyi neljässä tarjolla olevasssa sylissä ja katseli ympärilleen, söi rusinoita, tutki leluja ja kirjoja, ihastutti ihmisiä. Niin se koko reissu oikeastaan meni. Vuokra-autolla matkustettiin hurjia päiväreissuja pitkin Ylämaita, ja Peetu vain istua tapitti mukana. Oppi syömään ranskalaisiakin, voi sitä suolapommia. En kuitenkaan tuntenut syyllisyyttä; maassa maan tavalla. Viikko oli raskas, mutta korvaamaton. Eihän Peetu siitä mitään jälkikäteen muistanut, mutta kuvia katselimme usein. Ja kokemuksena tuo viikko oli muutenkin vertaansa vailla, se osoitti minulle ettei pienen lapsen kanssa (ainakaan yhtä vaivattoman kuin Peetu) matkustaminen ole rakettitiedettä. Seela on toki luonteeltaan justiinamaisempi, aika näyttää miten maailmanvalloitus sujuu hänen kanssaan.

Skotlannin ja länsinaapurin lisäksi Peetu vieraili Tallinnassa joulumarkkinoilla. Siellä hän oli jo reilut puolitoista vuotta, ymmärsi jo paljon enemmän erilaisesta ympäristöstä, laivan leikkihuoneesta, ostokeskuksen kolikkokaivinkoneesta ja ravintolassa saamistaan nakeista. Kuumeessa meni häneltä puolet reissusta, mutta eipä se tahtia haitannut. Sekin oli mukava matka, Seelakin oli jo mukana vaikkemme sitä tienneet. Oikein lämmin ja pörröisä olo tulee, kun sitä muistelee. Ja siitähän tässä loppujen lopuksi on kyse; elämä eivät ole ne päivät jotka ovat menneet, vaan ne jotka muistamme.

Sitten oli laivareissuja! Kolmesti ehdittiin puolessa vuodessa käydä Itämerta valloittamassa, ensin harjoittelemassa piknik-ristelyä Harri Hylkeen kanssa, sitten pari kertaa kunnon risteilyt Ville Viikingin laivalla. Ja voi sitä riemua! Viime kesänä näihin aikoihin tehtiin Peetulle yllätysreissu, yhtenä iltana nukkumaanmenon sijaan lähdettiinkin ajelulle satamaan. Voi rakas, miten ilostui kun näki mihin mennään! Meidän suuret suunnitelmat siitä, että Peetu menee suoraan nukkumaan laivan lähtiessä vaihtuivat puolentoista tunnin väsytystaisteluun hytissä. Siitä opimme, että laivalla unohdetaan nukkumaanmenoajat, ja laivan lähtiessä käydään iltapalalla ja pallomeriuinnilla ihan kelloon katsomatta.

Seuraavalla risteilyllä oltiin viime marraskuussa, Peetun viimeisellä laivareissulla ja ainoalla, jolla molemmat lapsemme olivat ihan fyysisesti mukana. Ensimmäinen ilta päättyi visiittiin sairaanhoitajan luona, kun Peetu laskeutui takaraivolleen kahvilan pöydästä. Jäipä taas juttu kerrottavaksi, miten hirveännäköinen haava liimattiin umpeen ja Peetu sai urhoollisuusmitalikseen Ville Viikinki -repun, samanlaisen joka edelliseltä risteilyltä oltiin ostettu ja josta oli ehtinyt tulla se rakkain lelu. Viimein puoliltaöin nukkumaanmennessään Peetu asetteli kaksi reppua viereensä sänkyyn ja totesi suupielet korvissa: "Peetulla kaksi Villeä". Toinen Ville lähti Peetun matkaan, toinen odottaa Seelan varttumista. On korvaamatonta, että saamme antaa Seelalle samanlaisen repun, sen jonka isoveikka on urheudellaan hänelle hommannut.

Olisihan niitä paljon vielä edessä ollut, tänä kesänä Kolmårdeniin ja vielä ennen kuin Seela olisi täyttänyt kaksi, olin suunnitellut lento-ja-autoreissua Irlantiin. Norjaankin piti päästä jossain vaiheessa, ja työn alla oli saada Jussi ylipuhuttua Kreikkaankin. Mutta jokaiselle matkalle Peetu kulkee nyt mukana, kaikesta huolimatta. En vain tiedä tulenko matkustamaan aina kaksivuotiaan Peetun kanssa, katsellen maita ja mantuja hänen silmillään, vai kasvaako Peetu mielessäni. Voin kuvitella, miten jossain rinnakkaisessa todellisuudessa olisimme juosseet lentokentällä noiden kahden riiviön perässä, etsineet moottoritieltä epätoivoisesti levikettä jolla päästää tihulaiset jaloittelemaan, tapelleet Välimeren helteessä siitä kenen idea tämä oikein olikaan. Mutta voi miten paljon mieluummin olisin ottanut sen, kuin tämän! Loppuelämäni reissut ilman Peetua. Koska vaikka Peetu kulkee sydämessämme mukana juuri sinne minne mekin, niin onhan se nyt ihan todella laiha lohtu.

Sen tunteen pitää antaa tulla. Monesti huomaan lohduttautuvani Seelalla ehkä jopa liikaa. Mietin, mikä kaikki jäi tekemättä Peetun kanssa ja totean, että aikanaan sitten Seelan kanssa. Mutta ei se poista kaikkea, se tunne on silti tunnettava; Peetun kanssa niitä asioita ei tehdä, Peetun kanssa ei tehdä enää mitään.

Jussi on myöhemmin myöntänyt, että ensimmäisinä päivinä hänestä tuntui ettei kukaan ole koskaan kokenut tätä. Onneksi pääsimme nopeasti vertaistukiryhmään ja hän näki naamatusten ihmisiä jotka ovat kokeneet saman, jotka näyttävät yhä ihmisiltä ja puhuvat kuten ihmiset. Mutta oikeastihan, vaikka tuota ajatusta pidin niin hölmönä ja naiivina, Jussi oli täysin oikeassa. Kukaan ei ole kokenut samaa; kukaan ei ole koskaan menettänyt meidän Peetua. Ja vaikka se tunne on tunnettava kaunistelematta ja vähättelemättä, niin sillä on myös kääntöpuolensa; kukaan ei ole saanut elää meidän Peetun kanssa. Ei tuntea häntä kuten me, ei olla hänelle niin tärkeä kuin me. Eikä kukaan muu saanut reissata hänen kanssaan, tuon maailman reippaimman pikku matkaajan. Voi onneksi, onneksi lähdimme jokaiseen reissuun empimisestä huolimatta. Kiitos Peetu-rakas, että tulit mukaan!