Vuoristorata

"Somewhere in my heart I'm always dancing with you in the summer rain" lauloi Slinkee Mix pumppitunnilla ja kyyneleet valui mun korvasta sisään, koska tehtiin juuri penkkipunnerruksia. Itku hyökkii nykyisin ihan missä vain, se on sellainen pirskahdus ja sitten häviää. Ei sitä siellä pimeässä salissa kukaan varmaan edes huomannut. En mä sitä häpeile, mutta olisi kiva kun ihmiset kysyisivät miksi itken. Kertoisin niin mielelläni, vaikka sitten itkisinkin taas lisää. Mutta se tuntuu terveeltä. Kohta siitä on puoli vuotta kun olen viimeksi nähnyt Peetun, viimeistä kertaa nähnyt hänet. Mistään hinnasta en olisi ollut tällaista aikaa hänestä erossa vapaaehtoisesti.

Eilen olin ajamassa kotiin päin, kun risteyksen yli edessäni ajoi rekka, vieläpä samanlaisilla merkeillä varustettu kuin Peetulle niin tärkeä isin rekka. Se oli jokin kylmäkuljetus, siinä oli kuvia jäätelöstä, kalasta ja banaaneista. Kävin mielessäni keskustelun Peetun kanssa siitä, mitä kuvia rekassa oli ja mietin miten aina sen saman rekan nähdessään Peetu huutaisi "jätskirekka!". Tuli hyvä mieli, että näin se Peetu tulee elämään meidän mukanamme. Sitten tuli kamala olo, oikein kouraisi mahanpohjasta; että voi kun se Peetu olisi oikeasti täällä, että voisin oikeasti käydä keskustelua rekassa olevista kuvista hänen kanssaan. Sellaista vuoristorataa tämä on; itkua, haikeaa hymyä ja jopa niitä naurahduksia yhdessä hetkessä. Naurahduksia lähinnä silloin, kun mietitään mitä hölmöä Peetu milloinkin olisi keksinyt, sanonut tai tehnyt.

Annoin Peetun talvikenkiä eteenpäin. En tunne uutta käyttäjää tai hänen perhettään, mutta tiedän että ne menivät tarpeeseen. Eivät nyt ehkä vielä näillä (anteeksi nyt vaan, mutta kamalilla) helteillä, mutta tuonnempana. Vaikkei niille juuri nyt tarvetta ollutkaan eikä edes takeita siitä sopivatko ne talven tullen, halusin antaa ne eteenpäin koska vastaanottaja on auttanut meitä tämän surumatkamme alussa. Ne vilkkuvat saappaat olivat ihan sikahienot! Kun kantapään iski maahan, vihreät ja punaiset valot valaisivat eteistä, hiekkalaatikkoa, rappukäytävää ja metsäpolkua. Peetu rakasti niitä, oli hirveän ylpeä. Halusi ne jalkaansa heti syksyllä, vaikka olivat kokoa tai paria liian isot. Miten onnellinen olenkaan nyt, että annoin käyttää niitä ne pari kertaa vaikka pienet jalat niissä hölskyivätkin. Pienen ihmisen suuri onni, jos se on liian isoista saappaista kiinni niin antaa mennä. Ja senkin ehkä tästä kaikesta kauheudesta opin, että ne saappaat kannattaa antaa käyttöön juuri silloin heti, eikä odottaa että ne ihan oikeasti sopivat.

Vaikka ei sitä niin voi koko elämäänsä elää, en usko siihen. Ei voi elää kuin viimeistä päivää kaikissa asioissa, koko ajan. Peetu tosiaan asui koko ikänsä täällä kolmannessa kerroksessa, hissittömässä talossa. Siitä aiheutui muutamia tahtojen törmäyksiä, kun ei sitä viisitoistakiloista kimpaletta, olkoonkin puhdasta kultaa, vaan aina jaksanut kantaa ylös asti. Nopeasti Peetu oppikin kiipeämään portaita itse, mutta välillä iski laiskuus ja uhma jonka kuuli koko rappu. Jussi sanoi tässä päivänä muutamana, ettei kadu yhtäkään kertaa kun kantoi Peetun kotiin asti. Minä puolestani en kadu kertaakaan, kun taistelin hänen kanssaan sen kymmenen minuuttia, että sain hänet kapuamaan itse. Tekisin sen kaiken uudelleen, kaikki riidat ja kurinpito, kaikki kumisaappaiden käyttöönotot juuri sellaisena kuin nytkin. Se on arvokas asia muistaa ja tiedostaa, etten vaihtaisi niitä ärsyttäviäkään hetkiä, en menisi silti helpoimman kautta. Tiesin Peetusta taas senkin verran enemmän, minkä opin kiistellessämme.

Sellaista tämä sureminen on, tulee ajatuksia jotka auttavat eteenpäin, sellaisia jotka lämmittävät sydäntä ja tulee ahdistavia, kurjia ajatuksia ja muistoja. Ne tulevat koska vain, ennakoimatta ja varoittamatta. Siihen on totuttava minunkin, joka aina suunnittelee ja ennakoi. Tämä on suurempi asia, tälle minäkään en mitään voi. Mutta lohduttavinta on se, että ensimmäinen ja viimeinen tunne on lämmin; minä olen saanut tuntea Peetun, maailman kauneimman, kilteimmän ja iloisimman pienen pojan. En vaihtaisi sitä mihinkään, ja siellä sydämessäni tanssin hänen kanssaan kesäsateessa aina.