Uudessa kodissa

Viime viikolla puhuin Peetulle haudalla ensi kertaa. Sanoin että me muutamme, että asumme kohta eri paikassa. Mutta että emme unohda häntä. Jännä juttu, tähän asti en ole tuntenut luontevaksi jutella Peetulle missään, saati siellä haudalla. Ehkäpä puhuinkin taas itselleni, sanoin ajatuksia ääneen, ne usein selkiävät silloin.

Täällä sitä nyt ollaan, uudessa kodissa. Tämä on ihana! Peetu olisi tykännyt paljon, mietittiin Jussin kanssa miten toimeliaasti Peetu olisi auttanut muutossa, miten tykännyt portaiden alla olevasta varastotilasta ja omasta pihasta.

Tänään suljin Peetun kodin oven viimeisen kerran. Ei se ollut paha hetki, se tulee varmaan parin viikon kuluessa, kun oikeasti tajuan etten mene sinne enää. Pari tuntia sen jälkeen haudalla käydessämme alkoi itkuryöppy, josta ei tahtonut tulla loppua. Uskon sen olevan seurausta siitä, että viikko meni kaikkein hektisimpään toimintaan, siihen jonka aikana ajatukset pyörivät vain tehdyissä, tehtävissä ja tekemättömissä asioissa. Muistoja Peetusta kieppumassa, ja se tuttu tunne että jotain puuttuu, että kaikki on vielä väritöntä, se tunne joka on taustalla koko ajan. Mutta se oli vain taustalla, ei etualalla. Nyt kun kaikki on tehty, se tunki itsensä kaiken päälle, eteen, yläpuolelle.

Kun olin saanut olohuoneen ja keittiön valmiiksi, otin lasillisen kuohuviiniä ja nostin jalat pöydälle. Sanoin vahingossa olevani onnellinen! Kauhistuin ja korjasin,että tyytyväinen. Tuntui pohjattoman väärältä lipsauttaa tuo o-sana. Ehkä joskus vielä.

Kyllä kaiken muuttotohinan ja rappukäytävässä hikoilun seassakin oli yksi hetki. Kaikki muu oli jo viety, kirjaimellisesti kaikki, mutta Peetun yksivuotiskuvasta tehty iso canvastaulu roikkui yhä olohuoneen seinällä. Tyhjä tila, tuttu ja niin vieras, ja kaiken keskellä Peetu hymyilemässä. Muuttoporukka, ihanat ihmiset, hiljenivät kun kannoin tuon viimeisen esineen autoon. Tai ehkä kuvittelen vain, kun itseäni se viilsi ja sykähdytti.

Ensimmäisenä iltana olin aivan loppu, jaksoin vain jotakuinkin kerätä reippaan muuttoköörin jäljiltä pizzalaatikot yhteen pinoon. Nostin särkevät jalkani sohvalle ja nousin heti uudelleen. Vain laittaakseni Peetun kuvan oikealle paikalleen. Ei se ole seinistä kiinni, täälläkin Peetu kuuluu perheeseen. Täälläkin minun on hirveä ikävä.