Aallonharjalla

Olen yrittänyt sekä kirjoittaa tänne blogiin kerran viikossa että olla ottamatta paineita asiasta. Kun katsoo ensimmäisen parin kuukauden tekstejä, näyttää että asiaa oli paljon enemmän, tunteita tuli paljon tiheämpänä vyörynä ja ne kaipasivat muotoilemista. Nyt tuntuu ettei asiaa enää ole niin paljon, ei niin sekavana joukkona kieppuvia tunteita eikä niin paljon uutta ajateltavaa. Tunnen olevani aallonharjalla. Sinne nouseminen vei aikaa ja siinä oli paljon kaikkea. Nyt vain ratsastan täällä ja katson mitä tuleman pitää, missä vaiheessa meno muuttuu taas.

Mieli kamppailee uutta kamppailua, varovaisesti voisin sanoa että yrittää luopua synkimmästä surusta. Ei se tarkoita että tämä olisi tässä, nyt olisimme palanneet arkeen uudessa normaalitilassa ja Peetu ottanut roolinsa kuolleena esikoisena. Ei sinne päinkään, tässä menee vielä vuosia. Ikinä Peetu ei unohdu, ikävä ei lopu, mutta se ottaa oman paikkansa ja muuttuu hellemmäksi. Näin minulle on useampi vertainen luvannut ja heihin minä luotan, tiedän sen maalaisjärjelläkin. Ei ihminen kestäisi tällaista kipua loputtomiin. Tiedostan, ettemme ole lähelläkään sitä hetkeä, jolloin voisin sanoa olevani sujut tilanteen kanssa ja kaipaavani Peetua kauniilla haikeudella. Tässä on vielä paljon rumaa ja monet itkut itkettävänä, mutta jotain alkaa tapahtua ja on jo vaivihkaa tapahtunut.

Edellispäivänä nauroimme Jussin kanssa paljon. Oli kaikenmoista tilannekomiikkaa ja omia hölmöjä inside-juttuja, nauru kupli tuolla rinnassa ja se tuntui hyvältä. Ja sehän puolestaan sai syyllisyyspeikon kiristämään otettaan siitä nyöristä, jota se pitää kaulani ympärillä. Ei pitkäksi aikaa mitenkään, ihan vain muutamaksi minuutiksi muistuttaakseen, että täällä sitä vielä ollaan, et sinä vielä saa pelkkää kuplivaa naurua vaan siihen kuuluu tämä vastapaino.

Kuten aiemminkin jo totesin, nyt pitää olla tarkkana. Nyt tehdään sitä uutta normaalia, eletään sitä, Peetu osana perhettä. Sen ajatteleminen ei satuta. Vituttaa ehkä vähäsen, turhauttaa kun tietää ettei ole vastaan sanomista siinä, että Peetu ei ole enää täällä. Ei ole eikä tule. Kuvia Peetusta pystyn katsomaan, niitä on kivakin katsella. Mutta heti, kun siihen lisätään joku itkubiisi tai mielessä häivähtääkin ajatus Peetun viimeisistä päivistä, sairastamisesta tai kuolemasta, sisintä vihlaisee ja se vihlonta kestää melkoisen tovin.Nyt rakennetaan loppuelämää tämän asian kanssa ja hetken jo tuntuu, että ollaan tuttuja sen tympeän surun kanssa, hetken se ei ole räikeimpänä mielessä.

Siitä haluaisi pitää kiinni, uskotteko? Mietin sitä eilen kun Jussi sanoi tuntevansa että häneen suhtaudutaan jo samoin kuin ennen, häntä ei varota enää. Se on samalla hienoa ja ahdistavaa. On helpottavaa, että se synkin tummuus olisi muuttumassa harmaansävyisemmäksi, mutta samalla se on hirveän lohdutonta. Peetu ei ole enää päivänpolttava puheenaihe, hänen kuolemaansa alkaa tottua. Meitä ei enää pidetä vain kuolleen lapsen vanhempina, vaan nähdään se ihminen siellä alla, se tuttu ja sama kuin vuosi sitten. Mahtavaa! Kamalaa! Ei Peetun kuolemaan saa tottua, ei meitä voida pitää entisinä itsinämme. Se tarkoittaa, että Peetu jää kauemmas, muuttuu muistoksi. On jo muisto, eihän hän pian yhdeksään kuukauteen muutakaan ole ollut.

"Antaa lapsensa kuolemalle." Se on hirveän kauniisti sanottu ja viiltävän totta, mutta se on myös kamalan lohdutonta. Luulin tehneeni sen siellä sairaalan hyvästelyhuoneessa, mutta ei se ollut kuin alkua. Se oli fyysinen luopuminen, henkinen on vielä edessä, tuskin edes ihan pian. Mutta näinä kuukausina määritellään se, jäänkö minä kiinni tähän suruun. Tuleeko minusta sellainen katkera ja kyyninen ihminen, joka muistaa vain elämänsä suurimman tragedian eikä yritä oppia elämään sen kanssa, ei edes yritä antaa tilaa millekään hyvälle. En voi antaa Peetun pilata kaikkea, ei hän sitä tarkoittanut. Kunnioitan häntä parhaiten, kun elän hyvin ja iloitsen.

Ei täällä aallonharjallakaan meno aivan tyyntä ole. Mutta osaan ottaa vastaan tunteet; nauraa kun naurattaa, pidättää henkeä kun syyllisyyspeikko temppuilee nyörinsä kanssa ja itkeä kun itkettää. Onhan se jotain jo sekin. Ja nurkan takana vaanii syksy. Kohta se hyökkää kuten se keväinen vihreä räjähdys ja ravistelee kaiken taas sekaisin. Antaa tulla, valmiina ollaan!