Pimeät viikot

Vuoden pimeimmät ja pisimmät viikot ovat menossa. Ehkä ne ensi vuonna eivät ole näin pimeitä? Itse asiassa ne ehkä alkuvuodesta olivat kuitenkin pimeämpiä ja pidempiä. Tässä oli välissä jo parempi olo, sellainen valheellinen normaali. Nämä viikot, Peetun viimeisten viikkojen vuosipäivät, lyövät taas maahan.

Syöpä hellitti hetkeksi, pystyn hetkittäin tässäkin pimeydessä nauttimaan asioista. Kuten siitä kun tapaa ystäviä joita ei ole vähään aikaan nähnyt ja huomaa, että ne ovat edelleen yhtä hyviä tyyppejä kuin olivat jo viime vuosikymmenellä. On hassuja kommelluksia, hyviä herkkuja, aivotonta tv-viihdettä, itsensä ylittämistä pace-salissa, on joskus aamuisin Seela meidän sängyssä, jatkamassa vielä hetken unia kyljessäni kiinni. Unissaan sätkivä ja kääntyilevä, pehmeä pieni ihminen siinä ihan vieressä. On Jussikin, pitämässä minut järjissäni. Tänään ensitapaamisestamme on 12 vuotta, uskotteko? Vaikea edes alkaa miettiä mitä kaikkea näihin vuosiin on mahtunut. Ja tässä vielä ollaan, vaikka hautajaisia on vuosiin mahtunut aika paljon enemmän kuin häitä.

Mutta pienet hyvät hetket eivät vie voittoa isoista murheista. Huomaan takapakkia kaikessa. Pinnani on muuttunut taas lyhyestä lähes olemattomaksi, hetkittäin tekisi vain mieli paiskoa tavaroita ja kiljua. Ihmiset ärsyttävät käytöksellään, vaikka eivät edes tekisi mitään. En siedä viivytyksiä, epävarmuuksia, sotkua, kitinää, mitään vastaanlaittamista mihinkään asiaan. En myöskään siedä myötätuntoa, "sinulla on varmasti nyt raskasta" -toteamuksia. Mistä tiedät? Pitääkö olla? Entä jos ei olekaan, tunnenko minä taas väärin? Isänpäivänä aamuna raivosin ensi töikseni Jussille, kun olin valvonut puolitoista tuntia hänen hengittäessään nuhaisena äänekkäämmin. Että hyvää päivää vain, paras isä mitä lapsillani olisi ikinä voinut olla, onnea ja voisitko opetella hengittämään unissasi hiljempaa, ääliö.

On vaikeampi tarttua asioihin, mieluiten vain istuisi tuijottamassa telkkaria. Huomaan itsessäni jotain pakko-oireisia piirteitä; hellan tarkistamista useammin kuin olisi tarpeen, pyykkien järjestämistä narulle sotilaalliseen järjestykseen, sen semmoista. Taistelen sitä vastaan, en aio ottaa vielä sellaistakin ristiä itselleni. Harmaa sää masentaa, kengät luisuvat kävelytiellä, viima puree ja suututtaa. Voi perkele! Missä minun lapseni on, voi Peetu äidillä on sinua niin hirveän kova ikävä! Kuristaa, puristaa, henkeä ahdistaa, itkettää. On ikävä, suru, pohjaton lohduttomuus. Vuosi sitten minulla oli kaikki, nyt on vain tyhmää, harmaata, ärsyttävää, ikävää.

Luulen että kuolinpäivänä helpottaa. Silloin ei voi enää miettiä, että "vuosi sitten kaikki oli hyvin". Sinä päivänä vuosi sitten ei mikään ollut hyvin; se oli pohja, päivä nolla. Mutta pitkät ovat viikot sitä ennen. Eikä sitä yhtään auta, että samoina viikkoina koko maailma valmistautuu lasten ja perheen suurimpaan juhlaan. Voi kunpa Peetu olisi elänyt pari viikkoa kauemmin, voi kun olisi saatu se joulu vielä.

Toisaalta ei hyvää aikaa lapsen kuolemalle olekaan. Onneksi saatiin jokainen niistä päivistä kun saatiin: 2 vuotta 8 kuukautta ja 16 päivää. Se ammattilaistaho, jonka kanssa käyn yhä mahdollisia terapiakuvioitani läpi, on niin hirveän viisas ja ymmärtäväinen ihminen. Hän sanoi että meissä, joihin hän minut ja Jussin jo uskaltaa lukea, meissä jotka oppivat elämään lapsensa kuoleman kanssa ja vielä nauttimaan siitä elämästään; meissä on yksi yhteinen piirre. Vääjäämättä, vaikka millainen olisi se alun ajatusmaailma, jossain vaiheessa osaamme olla kiitollisia siitä, että juuri tuo lapsi syntyi juuri meille. Kaikesta huolimatta.

Ja sitä minä olen, ylpeä ja onnellinen, että sain olla Peetun äiti. Mieluummin olisi ollut vain Peetun ja Seelan äiti enkä kuolleen lapsen äiti, mutta se kuului siihen Peetu-pakettiin. Ja otan sen kokonaan empimättä, koska sen ansioista sain tuntea Peetun, olla hänen ätinsä kaikki nuo vuodet, viikot ja päivät.

Mutta ihan hitonmoinen ikävä minulla silti on.

Kuvan sijaan saatte tänään Peetun viimeiset videot. Eikö ole jännä, miten tavallisesta arjesta ei tule otettua materiaalia? Voi miksei ole videopätkää siitä, miten Peetu istui lumoutuneena katsomassa Kaapoa sohvalla, rekkojensa vieressä (ne piti aina nostaa sohvalle seuraksi)? Tai tavallisesta puurohetkestä, autojonon rakentamisesta, iskän ja Peetun painista, hiekkakakkujen tekemisestä, jostain sellaisesta? Tässäkin tilanteessa pyrkimyksenä oli saada nauhalle Seelan ensimmäiset hymyt. Onneksi Peetu tuli lörpöttelemään vauvalle, onneksi en poistanut "epäonnistuneitta" pätkiä. Näistä tulee toivottavasti vielä Seelalle tärkeitä videoita.

Peetun ääni kuulostaa lapsenomaisemmalta kuin muistin ja hän puhui epäselvemmin kuin olin ajatellut. Ehkä kyse on siitäkin, että videot on kuvattu jo syyskuussa, joten Peetu ehti vielä kehittyä viimeisinä kuukausinaan. Pelkäsin videoiden katsomista alkuvuodesta ihan kamalasti. Lopulta kun katsoin, tuli hyvä olo, rauhallinen. Onneksi nämä ovat olemassa, onneksi koko poika oli olemassa, tästä saamarin pimeydestä huolimatta.