(Kirjoittaja tuntematon)
Minulla on jalassani kenkäpari.
Ne ovat rumat kengät.
Epämiellyttävät jalassa.
Vihaan kenkiäni.
Joka päivä käytän niitä ja toivon, että minulla olisi toiset kengät.
Joinakin päivinä kenkäni tekevät niin kipeää, että en usko voivani ottaa enää yhtään askelta.
Silti pidän niitä edelleen.
Minua katsotaan pitkään näissä kengissä.
Ne ovat myötätuntoisia katseita.
Näen toisten silmistä, että he ovat iloisia, että nämä ovat minun kenkäni eivätkä heidän.
He eivät koskaan ota kenkiäni puheeksi.
Jos he saisivat tietää miten kauheat nämä kenkäni ovat, se saattaisi tehdä heidän olonsa epämukavaksi.
Jotta kukaan todella ymmärtäisi näitä kenkiä, niillä pitää kulkea.
Mutta kun olet kerran laittanut ne jalkaasi, et voi koskaan ottaa niitä pois.
Nyt olen huomannut, etten ole ainoa jolla on tällaiset kengät.
Maailmassa on monta paria näitä kenkiä.
Jotkut ovat kuin minä; heihin sattuu päivittäin, kun he yrittävät kulkea niillä.
Jotkut ovat oppineet kulkemaan niillä niin, ettei satu ihan niin paljoa.
Jotkut ovat käyttäneet niitä niin pitkään, että menee päiviä ennen kuin he muistavat miten paljon heihin sattuu.
Kukaan ei voi ansaita näillä kengillä kulkemista.
Silti näiden kenkien vuoksi olen vahvempi.
Nämä kengät ovat antaneet minulle voimaa kohdata mitä vain.
Ne ovat tehneet minusta sen joka olen.
Tulen ikuisesti kävelemään lapsensa menettäneen kengillä.
Ne ovat raskaat kengät, epäilemättä. Ja silti, kaikesta myötätunnosta ja myötäelämisen halusta huolimatta jokaisen meistä, keiden ei ole tarvinnut niitä kenkiä kokeilla, on mahdoton ymmärtää just miten raskaat ne kengät ovatkaan.
VastaaPoistaIkinäkoskaanmilloinkaan ethän kuitenkaan ajattele, että kukaan meistä iloitsisi siitä, että ne ovat sinun kengät eivätkä minun. Kukaan ei ajattele, että onneksi teille, eikä meille. Jokainen teidät tunteva tekisi varmasti mitä tahansa mikä vähänkään teidän taakkaanne keventäisi, mutta me kaikki myös tiedämme, että mikään mahti tässä maailmassa ei Peetua takaisin tuo. Me suremme Peetua, suremme teidän surua, me ikävöimme ja me rakastamme omiamme entistä vahvemmin, tunnemme kiitollisuutta omistamme entistä selkeämmin. Mutta iloa? Ei ikinä, ei tässä asiassa. Se on viiltävää surua, vilpitöntä myötätuntoa, pelkoa ja huolta, mitä silmissämme näet.
Olet aivan oikeassa. Tuo juuri oli toinen niistä kohdista, jotka tässä muuten niin osuvassa tekstissä tökkivät. Toinen kohta on "he eivät koskaan ota kenkiäni puheeksi". Onneksi ottavat, tai ainakin suhtautuvat valtaosin luontevasti kun niistä puhun.
VastaaPoistaEi kukaan omasta lapsestaan luopuisi toisen hyväksi, ei tietenkään eikä kuuluisikaan. Onneksi se ei edes ole mahdollista, Peetua ei mikään tuo takaisin eikä meidän surua mitenkään auttaisi se, vaikka joka toinen lapsi menehtyisi. Kuten monesti olen todennutkin, niin saa se nitinä ja hulina silti ärsyttää. Minua ja niitä, joiden lapset elävät. Mutta tuo että "teikäläiset" nyt arvostatte omianne enemmän on suurin hyvä, mitä tästä voi seurata. En halua edes miettiä missä olisin ilman tuota myötäsuruanne, jota yhä kanssamme elätte ja jonka myös näytätte.