Päivystyksessä

Sunnuntai-iltana kävin Seelan kanssa päivystyksessä. Tyttö nasautti otsansa keittiön laatikon teräväreunaiseen vetimeen. Verta syöksähti ensin kunnolla, mutta se loppui pian, samoin kuin itku. Haava oli kuitenkin niin syvän näköinen, että päätin lähteä näyttämään sen jollekin viisaammalle. Lopputulemana pieni tippa liimaa, kotonakin olimme jo tunti haaverin jälkeen. Saimme hurjan hyvää palvelua (kiitos sinulle, jos satut lukemaan tätä) ja ainakin tällä kertaa päivystys sai meiltä täydet pisteet.

Ajomatkalla takaisin kotiin oloni oli epämääräisen rauhaton. Ihan kuin jotain olisi jäänyt kesken. Osittain tuo levottomuus varmasti liittyi siihen, että sain ohjeet herättää Seelan yöllä pari kertaa aivotärähdyksen varalta. Vaikka kaikki näytti olevan aivan hyvin, enkä pelännyt Seelan vuoksi tippaakaan oikeastaan missään kohtaa, oloni oli samalla tavalla levoton kuin aina lapsen sairastaessa. Koskaan ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu, mennäänkö parempaa vai huonompaa kohti. Sellaista se oli jo Peetunkin ensimmäisten korvatulehdusten aikaan. Ei siinä ole kyse lapsen kuoleman pelosta, ei ainakaan tietoisuuteni päällimmäisellä tasolla.

Tarkemmin tuota epämääräistä oloani tutkiskellessani löysin tunteen siitä, että kaikkia asioita ei oltu hoidettu loppuun; toisen lapseni asia jäi aivan kesken. Ei tullut aivotärähdysohjeita, laastareita, saunakieltoja, ei lääkärin vakuuttelua siitä että säikähdyksellä selvisitte, nyt vain kotiin rauhoittumaan. Tuli nivaska kriisiohjeita, tuli surunvalittelut ja hautajaiset, lapsi jäi sinne eikä häntä sen koommin ole näkynyt. Tuota nihkeää tunnetta lisäsi päivytyksen pihaan parkkeerattu ambulanssi numero 1211, sama jolla Peetu matkusti viimeisen matkansa meidän kanssamme.

Jokunen kuukausi sitten näin unta, jossa Seela putosi portailta ja meni hetkeksi tajuttomaksi. Hänet vietiin sairaalaan, laitettiin sellaiseen lasten sairaalasänkyyn ja kärrättiin osastolle muiden lasten joukkoon. Jossain vaiheessa hän muuttui Peetuksi. Muistan ajatelleeni unessa, että "nyt meni jo paremmin, viimeksi ei ehditty sairaanhoidon piiriin asti ennen kuin lapsi kuoli". Iso pyörä pyörii, melkein vuosi on mennyt ja alitajunta pureskelee vieläkin tätä kaikkea täydellä teholla.

Matkalla päivystykseen höpöttelin Seelalle, jotta sain tarkkailtua hänen vointiaan ja pidettyä hänet kohtuullisen hyväntuulisena vaikka iltaväsy alkoikin jo painaa. Siinä höpötellessäni kysyin häneltä, mitä kissa sanoo. Peetun ollessa Seelan ikäinen hänen mielestään kissa sanoi "vaivaivai", sellaisella valittavan naukuvalla äänellä. Hän oli niin vakuuttunut tästä, että ennen kuin osasi sanoa "kissa" hän kutsui kyseisiä eläimiä termillä "vaivaiva". Perhepäivähoitajan luokse mennessä rappukäytävä raikui, kun Peetu odotti näkevänsä tädin lemmikit; "vaivaivai!". Seelan mielestä kissa muuten sanoo "iiäi".

Joka tapauksessa, juuri kun olin kysynyt Seelalta mitä kissa sanoo ajaessamme sunnuntai-iltana kaupungin halki, ja ennen kuin Seela ennätti vastata "iiäi", viereistä kaistaa pitkin meidät ohitti auto. Sen rekisterinumero oli "VAI-XXX". Hymähdin itsekseni. Jos uskoisin johonkin, niin uskoisin että Peetu se siellä vastaili äitin hölmöihin kysymyksiin.