Valkoinen räjähdys

Yhtenä iltana sain päähäni lähteä haudalle puoli kymmeneltä. Seuraavaksi päiväksi oli povattu lumipyryä ja olimme hykerrelleet vapaapäiviä viettävän Jussin kanssa, miten saamme katsella sisällä lämpimässä, kun muut
kolaavat autojaan ja kiroavat tuiskussa. Yhtäkkiä tuli mieleen, että sunnuntai-iltana sytyttämämme kynttilä on jo sammunut ja hauta on pimeänä. Teknisesti ottaen siellä palaa led-kynttilä, mutta sen liekki on niin heikko ettei näy metriä kauemmas. Ajatus pimeästä haudasta kirpaisee minua edelleen, varsinkin ajatus pimeästä haudasta lumimyrskyssä.

Tuli tunne, että on mentävä. Ajettava viiden kilometrin päähän pimeässä, myöhään, vain sytyttääkseen kynttilän, jonka voisi sytyttää vaikka kotona Peetun kuvan edessäkin. Järjellä ei ollut tämän kanssa mitään tekemistä, joten sen oli oltava tunne. Halusin seurata tunnetta, koska niitä on ollut tässä pyörimässä vähemmän kuin järkeä, vaikkei missään olekaan mitään järkeä ollut pitkään aikaan. Menomatkalla radiosta tuli kappale jota en ole kuullut sitten teinivuosien. Sanat eivät iskeneet kuten olisi voinut luulla, koko tilanne oli kai niin pohjattoman lohduton.

"Vaik kaikki muu mun onnistuiskin ehkä unohtaa
mä sua muistoistani pois en saa.
Vaik arkisina päivät jatkavatkin kulkuaan
mä sua muistoistani pois en saa."
(Yö "Sua muistoistani pois en saa")

Hautausmaa oli hiljainen, ei ketään missään. Ja silti niin paljon porukkaa, kynttilöitä, menetettyjä ystäviä ja puolisoita, lapsiakin. Siellä on oma tunnelmansa, sen rautaportin takana. Ei se ole pelottava paikka, tavallaan rauhoittavakin. Ja siellä on pienen poikani tuhka, maan sylissä. Poikani, Ville ja traktorikirja. Unelmani, rakkauteni, räpylävarpaani.

Sytytin kynttilän, korjasin kaivinkoneen pois kiven päältä suojaan tuiskulta. Hyräilin mielessäni Lapin äidin kehtolaulun, jota lauloin Peetulle iltaisin.  
"Sulje silmäs pienoinen, uinu onnen unta. Suuri on ja ihmeinen unten valtakunta."

Itkin, kunnolla. Itkin koko ajomatkan kotiin. Siitä asti olen itkenyt, itken nytkin. Purskahdellut aina välillä, sitten antanut sen laantua ja keskittynyt arkeen. Yritin silloin eritellä itkun syytä, enää en. Se on kai sekoitus Peetua, äitiä, menetystä, pelkoa, itsesääliä. Päällimmäisenä tuntuu Peetu ja pohjaton ikävä.

Vuodenaika on taas vaihtunut. Talvi taitaa aina tästä eteenpäin olla vähän vaikeampi. Talvikengät, jotka ostin vuosi sitten, joilla ehdin talloa lätäköissä ja ensilumella Peetun kanssa, jotka puin päälleni ambulanssiin,
joilla kävelin lukemattomat kilometrit Surun kanssa kevättalvella. Pikkuhiljaa ripustettavat jouluvalot, joita Peetun kanssa ihailtiin. Joulun odotus, itselläkin se lapsenmielinen innostus, voi mikä idylli!

Sitä joulua ei ikinä tullut. Nyt kaksi meistä on poissa. Vuodenaika tuntuu raskaalta, se palauttaa niin selvästi mieleen kipeitä asioita. Muistoja, jotka ovat ihan lähellä ja silti tavoittamattoman kaukana. Tiputtaa polvilleen ensimmäisessä jäätyneessä mutkassa ja muistuttaa, ettei tässä uudessa normaalissa ole mitään normaalia, etten minä vielä ole päässyt mihinkään. Peetu on edelleen poissa, on vielä ensi vuonnakin ja kymmenenkin vuoden kuluttua. Äiti on vasta lähtenyt, äiti joka on ollut elämässäni ihan joka joulu (jos ei muuten niin puhelimitse). Kaikki on ihan sekaisin. Kaikki on ihan tyhmää. Koko kehossani on syöpä. On kylmää, pimeää, ihan kuin talviaika olisi asettunut sydämeeni.

On vain rankempi kausi nyt. Tämä valkoinen räjähdys on ilmeisesti aivan yhtä kipeä kuin keväinen vihreä versio. Vuodenaika vaihtuu, Peetua ei ole ja nyt puuttuu äitikin. Kyllä tämä tästä, sitkeästi vaan. Maininki on noussut, se kuuluu taudinkuvaan. Vielä tulee parempi aika, vääjäämättä. Kohta helpottaa.