Isoveli

Tässä päivänä muutamana etsin uutta kansikuvaa Facebookiin. Halusin sellaisen, missä molemmat lapseni ovat. Ei niitä kovin montaa ole, mutta muutama kuitenkin. En ollut oikein tyytyväinen mihinkään. Pikkusisko, Seela muuten nimeltään, on kasvanut niin kovasti ettei hän näyttänyt itseltään. Ei ole enää vauva, vaan sellainen pieni taapero jo.

Sitten tajusin, ettei niitä kuvia koskaan tule enempää. Peetusta on otettu kaikki kuvat, mitä ikinä tullaan ottamaan. Ja uusimmissakin Seela on vain muutaman kuukauden vanha.

Tämä surukuoppaan tiputtava ajatus oli varmaankin kulminaatiota sille, mitä viime viikkoina olen paljon surrut muutenkin; Peetu ja Seela eivät saa kasvaa yhdessä. Kun "vauva" on oppinut niin paljon uusia temppuja, olen huomannut miettiväni paljon enemmän sitä, mitä he toisissaan menettivät. Peetusta olisi tullut mainio isoveli, hän oli sitä jo. Viimeisenä päivänään hän ei juuri jaksanut jutella tai edes katsoa telkkaria, mutta vauvan nähdessään hän jaksoi sanoa ilahtuneella äänellä "moi Seela". Sitten pää painui takaisin tyynyyn. Tuo muisto rutistaa sydämestäni.

Mutta silti olen valtavan onnellinen siitä, että he saivat elää yhdessä edes nuo muutamat kuukaudet. Seelalle jää paljon kerrottavaa heidän yhteisistä hetkistään. Siitä, miten Peetu luki Seelalle, huolehti että tutti pysyy suussa, heilutti sitteriä (heilutti, potki, ravisteli, piti katapulttina, yritti itse kiivetä vauvan viereen, mitä näitä nyt on). Ja siitä, miksi Seelalla on nimiäiskuvassa poskessaan naarmu, kun Peetu kävi vähän osoittamassa mieltään. Miten Peetu kuljetti aina käytetyt vaipat juhlallisesti roskikseen, "saanko auttaa saanko". Miten ne kumauttivat kerran päänsä yhteen ja molemmat alkoivat parkua samalla sekunnilla täyttä kurkkua.

Olen itse ollut perheen ainoa lapsi, joten tämä kaikki oli hirveän kiehtovaa. Odottaessani Seelaa pelkäsin miten hän joukkoon mahtuu. Tuntui, että parissa vuodessa minusta, Jussista ja Peetusta oli tullut tiivis kolmikko omine juttuinemme. Sen kokoinen perhe oli minulle tuttu ja mietin, tuntuuko vauva ylimääräiseltä. Ei tuntunut, ei tietenkään. Sen sijaan seurasin kiehtoutuneena sisaruussuhteen kehittymistä. Kaipaan sitä mielettömästi. Toisinaan olen ajatellut, että Peetulle olisi ehkä ollut kivempi, jos hän olisi saanut elää elämänsä ainoana lapsena. Mutta minulle on äärettömän arvokas asia, että opin tuntemaan Peetua isoveljenäkin. Tiesin hänestä taas sen verran enemmän, kun näin miten hän suhtautui vauvan tuloon ja muuttuneeseen perheeseen.

Välillä mietin sitäkin, miten Seela tulee aikanaan asian käsittelemään. Tuleeko jotain kriiseilyä vai kasvaako vain tietoisuuteen siitä, että perheeseen kuuluu myös näkymätön veli. Onneksi sen aika on vasta sitten joskus, kun me olemme uskoakseni omassa surussamme päässeet jonkinlaiseen hyväksymiseen.

Sitä paitsi samalla tavalla kuin Peetu muutenkin, elää tuo sisaruussuhdekin kuvitelmissamme. Mitä enemmän Seela touhuaa, sitä enemmän puhumme Jussin kanssa siitä, miten Peetu olisi asiaan suhtautunut. Miten olisivat nauraa räkättäneet toisilleen, miten Peetu olisi komentanut Seelaa meitä matkien ja miten Peetu olisi käynyt tuuppimassa Seelaa nurin, kun tämä opettelee seisomaan kahdella huteralla jalallaan. Käsittämättömiä asioita sitä huomaa haikailevansa. 

Enemmän kuin Peetun syntymäpäivää, pelkään jo nyt sitä päivää, kun Seela menee Peetusta ohi. Siihen on vielä reilut kaksi vuotta, mutta se ahdistaa. Peetun piti olla isoveli, Seelan pikkusisko. Mitä sitten tapahtuu, kun pikkusisko onkin vanhempi kuin isoveli? Siihen asti vertailen heitä jatkuvasti, mutta mitä sen jälkeen? Seela tulee oppimaan paljon asioita, joita Peetu ei ikinä oppinut. Taas se karmiva, lohduton ajatus; Peetu jää perheen pienimmäksi. Hänen piti olla isoveli, esikoinen, tienraivaaja. Ja hän jää pienimmäksi, ikuisesti kaksi vee. Isoveli, josta tulee pikkuveli.