Noin se varmasti on, vaikka sitä on kyllä vaikea käsittää. Tuntuu ettei ole vielä yhtään missään, ettei tätä ole vielä edes tajunnut. Ja sitten kuitenkin on, koska ei enää odota Peetun yhtäkkiä tömistävän huoneestaan tänne olkkariin. Vai odotankohan sittenkin? Jotenkin tuntuu, että etsin Peetua koko ajan. Oloni on yhä sellainen odottava, enkä vieläkään tiedä mitä odotan.
Mutta kaipa sitä pidemmällä tosiaan on kuin eilen. Edes millimetrin, edes murto-osan. Nyt kun miettii niitä ensimmäisiä karmaisevia minuutteja, päiviä ja jopa viikkoja, niin huomaa että on tässä jotain tapahtunut. Mutta kun en tiedä mitä se on! Olemmeko vain vaipuneet johonkin pitkittyneeseen turtumukseen ensijärkytyksen jälkeen vai olemmeko edenneet? Ja mitä se sitten tarkoittaa, yhtäkkiähän kaikki voi luhistua. Huomenna saattaakin olla pahin päivä koko prosessin aikana, ei sitä tiedä. Mutta vaikka olisikin, niin kaipa sekin on etenemistä, kaipa silti huomenna olisin pidemmällä kuin tänään. Perillä en ole ikinä, ei tämä ikinä ole valmista ja ohitse.
Yksi merkkipaalu on takana, se syntymäpäivä. Ei se oikeastaan ollut päivänä kummoisempi, ihan niin kuin olin ajatellutkin. Aamupäivällä Peetun kummitäti kävi, skoolattiin pillimehulla ja syötiin suklaakeksejä. Käytiin haudalla pari kertaa ihastelemassa sinne tuotuja kynttilöitä ja kukkia. Toisella käynnillä vietiin pillimehu haudallekin. Vähän ehkä outoa ja typerää, mutta ei Peetu mikään kukkaihminen ollut ja kynttilöitäkin vain kummasteli. Pillimehun juhlallisuuden hän ymmärsi paljon paremmin. Saatiin paljon viestejä ystäviltä, käytiin pikkusiskon kanssa vauvauinnissa. Illalla syötiin nakkeja. Siitä tuli hyvä mieli, kun tajusin keksineeni yhden perinteen Peetuun liittyen; tästä lähtien aprillipäivänä meillä syödään nakkeja ja suklaakeksejä ja skoolataan pillimehulla. Peetu muuten oli 1,5-vuotias oppiessaan skoolaamaan. "Kippi!"
Henkisellä puolella tunsin koko päivän itseni hirveän hauraaksi, ihan kuin minä hetkenä tahansa voisin särkyä kappaleisiin. En särkynyt. Loppujen lopuksi päivä ei tosiaan ollut sen pahempi kuin muutkaan päivät. Pahempi oli se hetki, kun huomasin että kevät on hiipinyt tänne. Kellot siirrettiin kesäaikaan, Peetu jäi talviaikaan. Vihlaisi samalla tavalla kuin vuoden vaihtuminen. Olen aina tykännyt keväästä, vaikka se on ollut levotonta aikaa minulle, kun aurinko paistaa vaativammin ja paljastaa likaiset ikkunat. Mutta ensimmäiset kukat hymyilyttävät, ja se kun saa vaihtaa kevyempään vaatetukseen, kun on pitempään valoisaa. Nyt se valo ahdistaa, ensimmäiset innokkaat leskenlehdet ahdistavat. Ahdistaa se, kun pihakeinuista otetaan pressut pois päältä. Kun ne pressut laitettiin, kaikki oli vielä hyvin. Peetua harmitti, yritti kiivetä sinne keinuun pressun alle. Sanoin, että keväällä sitten taas.
Niinpä.
Minulle on jäänyt vahvasti mieleeni, kun pohdit sitä, kuinka paljon lumen alta paljastuu muistoja. Olette olleet mielessä lumien sulaessa. On vaikea kuvitella, kuinka paljon luopumisia lisää tämä vuosi vuodenaikojen vaihtumisineen teille tuokaan - siinä missä joka päivä luopuu unelmista, on teillä myös valtava määrä muistoja, joiden kohdalla luopuminen täytyy varmasti tehdä yksi kerrallaan. Toisaalta onneksi on kaikki ne kauniit muistot, jotka muodostavat uudet traditiot, joiden kautta Peetu elää teidän mukana nakein ja suklaakeksein.
VastaaPoistaMuistan myös, kuinka kirjoitit olevan onni, että on talvi, kun suree. Itse olen myös kokenut pimeyden ja kylmyyden suojaavan itseäni, on ollut luvallisempaa ja lohdullisempaa olla kotona piilossa maailmalta. Kevät on tuntunut minustakin aiempaa vaativammalta, painavammalta - ja sitä ei ainoastaan pimennä tämä suru. Luulen, että kevään valo konkretisoi niin vahvasti luopumisen: talvi on ohi, on aika luopua, asteittain myös surusta. Aivan kuin kevät vaatisi jatkamaan eteenpäin ja itse ei ole siihen vielä valmis (vaikka tähän suruun niin kovin kyllästynyt onkin). Vaikka oma lapsi ei ole ollut enää kuukausiin missään, on suru saanut talven muodon ja itseäni sen häviäminen on kauhistuttanut, aivan kuin lapsi olisi nyt lopullisesti mennyt.
Muuttuukohan kevät ja sen merkitys lopullisesti? Kevätpojat, valo ja leskenlehdet, mitäköhän ne merkitsevät ensi vuonna?
Olen itsekin miettinyt sitä, että meillä sentään on ne muistot. Kun se kaikki luopuminen on tehty, niin meille jää jotain käteen; melkein kolmen vuoden edestä tavaraa. Siksikin tunnen niin suurta surua, kun teidän yhteinen matka Rasmuksen kanssa oli niin lyhyt. Vaikka muistojahan toki ehtii jo kahdessa viikossa kertyä.
VastaaPoistaKevät on jotenkin sellaista uuden syntymisen ja heräämisen aikaa, uutta alkua joka ei nyt mitenkään sovi omaan tunneskaalaan. Ehkä syksy olisi ensimmäisenä vaihtuvana vuodenaikana armeliaampi, kun kaikki vaipuu horrokseen ja pimeyteen. Tai sitten ei, yhtä synkkä se mieliala taitaisi silti olla. Jotenkin vaan kontrasti oman itsen ja muiden välillä kasvaa kun on kevät ja ihmiset ympärillä siitä riemuitsee.
Luotetaan siihen että ensi kevät on helpompi. Aina tässä vaiheessa vuotta varmasti muistaa tämän tunteen, mutta ensi kevään on pakko olla jo helpompi...
Harmi ettei kortti tullut ajallaan, piti toki olla perjantaina perillä. Ajatus kuitenkin..
VastaaPoistaUskon, että kevään eteneminen aiheuttaa enemmän haikeutta, varmasti vaikea tavoittaa keväistä kepeyttä mieleen, minunkin on. Tämänpäiväinen (vesisateinen) keli sopii fiilikseen paremmin, on helpompi synkistellä kun taivaskin synkistelee.
Toivon, ja luotan, että se aurinkoinenkin fiilis teille vielä palaa. Ei huomenna, ei ehkä ensi keväänäkään, mutta palaa kuitenkin. Edes ohikiitäväksi hetkeksi, edes yhdeksi vilpittömän iloiseksi ajatukseksi. Ja kun joskus ilo tuntuu aidolta, ei sekään tarkoita ettäkö olisitte Peetun unohtaneet. Peetu on aina kanssanne, mukananne, mielesänne ja sydämissänne - nyt ja jatkossakin, iloissa ja suruissakin.
Love you.
Noin se varmasti on. Kyllä se aurinko nytkin hetkittäin pilkistää, mutta sitä seuraava synkkyyden humahdus on vielä vääjäämätön. Jonain päivänä vielä olo on kevyempi, siihen on luotettava. Laavjuu.
Poista