Lohduttajia

Muutaman päivän sisällä Peetun kuolemasta eräs ystäväni pyysi lupaa jakaa tarinamme Facebookissa olevassa paikallisessa äitiryhmässä. Kuulemma se on yleistä tällaisissa tapauksissa ja sieltä voisimme saada apua. Annoin hänelle luvan hoitaa asiaa, mutta jäin miettimään miten vieraat ihmiset voisivat tai edes haluaisivat meitä auttaa. Apua kuitenkin saimme, suunnattoman monen osanoton ja pahoittelun lisäksi. Tuntemattomat ihmiset olivat keränneet meille pienen kolehdin ja sen lisäksi eräs ystävällinen henkilö tarjoutui tekemään Peetun perunkirjoituksen. Haluaisinkin tässä vielä kerran esittää kiitokseni kaikille asianomaisille.

Kuuluin itsekin noihin aikoihin tuohon ryhmään, mutta Peetun kuoleman myötä tuntui todella pahalta lukea taaperoihin ja lapsiarkeen liittyvää jutustelua, joten erosin ryhmästä. Viime viikonloppuna tuntui, että voisin koittaa taas kuulua tuohon yhteisöön vaikkei vielä tunnukaan siltä, että varsinaisesti sinne kuulun. Halusin kuitenkin kiittää meitä auttaneita ihmisiä ja kertoa, että olemme yhä jotakuinkin järjissämme.

Sain valtavan määrän osanottoja, kauniita viestejä ja muistutuksia siitä, että jos mitenkään nuo "mamit" voivat olla avuksi, minun pitäisi vain pyytää. Tuli hyvä mieli, sain paljon lämpimiä ajatuksia ja lohduttavia sanoja, joita tulen vielä lukemaan monesti synkillä hetkillä. Jaoin siellä myös tämän blogin osoitteen ja tilastossa näkyykin huikea kävijäpiikki tuolla päivällä. Tervetuloa uudet lukijat!

Mahdollisesti tuosta lukijapiikistä johtuen myös vanhoihin teksteihin on tullut kommentteja. Eräs niistä pysäytti. Teksti, jossa pohdiskelin syyllisyydentunnettani Peetun viimeisten hetkien johdosta oli koskettanut erästä lukijaa. Hän kirjoitti miten kamala ajatus on, että Peetu kuoli yksin ja jospa hän yritti huutaa minua auttamaan. Tästä kommentista tuli hirveä olo. Uskon, ettei kirjoittaja sitä tarkoittanut, mutta se todella herätti ajattelemaan.

Sitä on kuukausien aikana tottunut siihen, että tarinastamme kuulevat ihmiset pyrkivät lohduttamaan kaikin keinoin, sanomaan juuri sen mitä haluamme kuulla. "Tiesithän?"-tekstissä toivoin vakuuttelua sille, että Peetu tiesi meidän rakastavan häntä yli kaiken. Monet sen vakuutuksen minulle antoivat, vaikkeivät sitä tietenkään voi vannoa. Samoin Peetun kuolinhetken suhteen ei kukaan voi tietää, mitä hän tunsi tai ajatteli, ei tietenkään. Mutta tajuan vasta nyt, etten ole valmis kuulemaan sitä epävarmaa totuutta. Haluan kuulla, että hän kuoli pelotta ja kivutta, tajuamatta olinko vieressä vai en.

Tottakai tulee aika, jolloin ne kaikkein kivuliaimmat ja rumimmatkin ajatukset on kohdattava. Tipoittain sitä kohtaamista kai teenkin jo ja uskon siihen, että viimeistään alitajunta hoitaa ne käsiteltävikseni kun aika on kypsä. Vielä sen aika ei taida olla, niin kamalalta tuntui nähdä nuo sanat kirjoitettuna.

Kaiken kaikkiaan voin kuvitella, miten vaikea meidät on kohdata tai meille mitään sanoa. Arvostan teitä ystäviä, jotka olette meidät kohdanneet pelotta tai pelostanne huolimatta. Teidän kanssanne on luonnollista puhua Peetusta ja tästä uudesta elämästämme, olette korvaamattomia. Ymmärrän myös teitä, jotka ette osaa sanoa mitään tai ottaa yhteyttä. En itsekään osaisi sanoa mitään, en tämän jälkeenkään. Kaikilla on kuitenkin eri tapansa suhtautua menetykseen, eri asiat lohduttavat eri ihmisiä, se on sanomattakin selvää.

Yhden julkisen salaisuuden voin kuitenkin paljastaa; meidän lapsensa (tai varmaankin kenet tahansa läheisensä) menettäneiden kesken elää yksi nyrkkisääntö lohdutusten suhteen. En tietenkään voi puhua kaikkien puolesta, mutta uskon kertovani varsin monen suulla, kun vinkkaan ettei meille kannata sanoa "itse en tuosta selviäisi". Se tuntuu pahalta, suorastaan loukkaa. Kyllä minä rakastin lastani ihan yhtä paljon kuin sinä! Ei minulta kysytty voisinko tämän kestää ja sen perusteella tätä ei minulle annettu. Pakko on "selviytyä", mitä se sitten tarkoittaakaan. Jotkut eivät toki pystykään elämäänsä jatkamaan, vaan invalidisoituvat tällaisen takia loppuiäkseen. Mutta väittäisin että suurin osa ei. En itsekään olisi uskonut olevani järjissäni neljä kuukautta lapseni kuoleman jälkeen; näköjään olen. Vaikka ajattelisit, ettet voisi vastaavasta selvitä, älä sano sitä surevalle. Hänestä saattaa tuntua, että tekee ja tuntee jotenkin väärin, jos kokee pystyvänsä jatkamaan elämää. Helppoa se ei varmasti kenellekään ole, mutta vaihtoehtoja on hirveän vähän ja ne eivät ole kovin houkuttelevia.

Niinpä lähden taas selviämään tästäkin päivästä omine askareineen ja murheineen, kohdattavine muistoineen ja luopumisineen. Ja vaikkei tämä suru koskaan olekaan valmis, enkä koskaan oikeasti voi pyyhkäistä otsaani, taputtaa itseäni olalle ja sanoa "sinä selvisit siitä", niin elämä jatkuu halusin sitä tai en. Päivä kerrallaan, henkäys kerrallaan kohti sitä aikaa, jolloin on helpompi olla ja jolloin auringonpaiste ei tunnu henkilökohtaiselta loukkaukselta.