Peetun syntymä

Tilanne on ennallaan. Tuntemukset ovat samanlainen sekametelisoppa kuin tähänkin asti; surua, ikävää, ahdistusta, kiitollisuutta yhteisestä ajastamme. Syöpäpelko on hetkeksi irroittanut otettaan, epäilemättä vain tiukentaakseen sitä taas varoittamatta.

Muutaman viikon aikana olen huomannut unohtavani asioita Peetusta. Sitä muistaa ne tietyt asiat, ja sitten on paljon, mikä yhtäkkiä muistuu ja mitä huomaa unohtaneensa. Siksi ajattelin kirjoitella tänne myös jonkinlaista elämäkertaa Peetusta. Järjestelmällisesti joitain asioita, joita muistan ja haluan muistaa. Ja kaikki alkaa tietenkin syntymästä.

Tai oikeastaan kaikki alkaa niistä kahdesta viivasta, jotka ilmestyivät tikkuun elokuussa 2012. Olimme yrittäneet vauvaa reilut puoli vuotta, vuodenvaihteen häidemme tienoilta asti. Pettymys oli valtava kuukausi toisensa jälkeen. Mutta elokuisena alkuiltana kaikki muuttui. Olimme hirveän iloisia, hämmentyneitä, ihan pihalla. En malttanut olla kertomatta työkavereille heti seuraavana työpäivänä, suurin osa kavereistakin tiesi odotuksestamme jo ennen kuin ehdimme ensimmäiseen ultraan.

Raskausaika oli helppo, itse asiassa molemmat raskauteni ovat olleet. Lukuunottamatta satunnaisia närästysepisodeja, alun kuvotusjaksoa ja hetkittäisiä selkäkipuja, olen päässyt todella vähällä. Niin kauan kuin muistan, olen koittanut piilotella kaikenmoisia makkaroita kaikenlaisiin viritelmiin, nyt nautin hurjasti kasvavasta mahasta ja siitä, kun sain hyvällä syyllä esitellä sitä.

Pääsiäisenä laskettuun aikaan oli vielä pari viikkoa. Ei merkkiäkään lähestyvästä synnytyksestä, jota malttamattomana odotin. En siksi malttamattomana, että olisin ollut kypsä raskauteen, vaan koska olin alkanut jännittää synnytystä. Uskoin kaiken menevän hyvin, mutta pelkäsin kipua. Ei tuntunut yhtään todelliselta, että olin oikeasti loppumetreillä.

Kunnes sunnuntai-iltana katselimme Isänmaan puolesta -sarjan kauden päätösjaksoa, jota oltiin hartaasti odotettu. Viimeisellä mainostauolla kuului poksahdus, jota seurasi loiskahdus. Sitä puolestaan seurasi hysteerinen kikatus ja jonkinlainen härdelli. Puolenyön aikaan lähdimme matkaan kohti sairaalaa, hiljaisina ja epäuskoisina halki pääsiäistä juhlivan kaupungin.

Supistukset eivät alkaneet vesien menosta huolimatta, joten minä jäin sairaalaan odottamaan tilanteen kehittymistä ja Jussi lähti kotiin nukkumaan, tai ainakin sitä yrittämään. Kahden aikaan suljin silmäni ja tunsin alaselässäni särkyä. En ehtinyt nukkua silmäystäkään, kun tajusin kovenenien särkyjen tulevan ja menevän kymmenen minuutin välein. Etsin hoitajan hiljaiselta osastolta ja sanoin uskovani, että supistukset ovat alkaneet. "Uskot vai? Kyllä sinä sen tiedät  kun ne alkavat", hän sanoi. Pitkät tunnit vaeltelin pitkin aution osaston käytävää, katselin seinillä olevia kuvia vastasyntyneistä, kuljetin mukanani kirjaa ihan kuin sitä olisin saanut luettua. Kipu yltyi ja tunsin oloni todella yksinäiseksi.

Seitsemältä oli jo tukalaa. Jatkoin päämäärätöntä taivaltani pitkin heräilevää osastoa ja katselin parkkihalliin saapuvia autoja ikkunasta. Mietin, että tuolla nuo ihmiset elävät niin kuin kaikki olisi ennallaan, eikä mikään kuitenkaan ole. Enpä tiennyt silloin, että vajaan kolmen vuoden kuluttua ajattelisin samoja ajatuksia vain parin kerroksen päässä lastenpolin aulassa, hyvästeltyäni juuri pojan, joka tuolloin teki tuloaan.

Vasta yhdeksältä minut tutkittiin ja todettiin että tilanne tosiaan oli päällä. Sain soittaa Jussille, joka oli juuri herännyt parin tunnin nokosten jälkeen ja käskeä hänen lähteä tulemaan. Siirryin synnytyssaliin ja muistan ajatelleeni, ettei tällaista kipua kukaan kestäisi, ellei sillä olisi hyvä syy. Tunne oli samalla kammottava ja jotenkin jännittävä, minusta oli tulossa äiti ihan kohta, minä synnytin!

Jussi saapui kymmenen minuuttia ennen kuin sain epiduraalin. Onneksi hän sentään oli Seelan luomuperätilasynnytyksessä mukana alusta loppuun, jottei hänelle jäänyt liian ruusuinen kuva touhusta. Epiduraalin jälkeen taivas aukeni hetkeksi, uskomaton mömmö! Tunnin kuluttua tilanne olikin jo edennyt grande finaleen. Minut valtasi pakokauhu, en uskaltanut ponnistaa vaikka tiesin ettei muuta ulospääsyä tilanteesta ollut. Tunnin siinä pinnisteltyäni supistusten voimaa vastaan rohkaisin itseni ja pääsiäismaanantaina, aprillipäivänä, kuulaana pakkaspäivänä kello 12:42 Peetu saapui elämäämme. Turha sitä tunnetta on edes yrittää kuvailla, sen tietävät ne jotka ovat sen kokeneet. Ja kuitenkaan eivät tiedä, koska se oli meidän hetkemme, meidän lapsemme, meidän tunteemme. Mutta huumaava se oli. Ja vaikkei niitä yksityiskohtia enää muistakaan, sen tunteen kyllä muistaa.