Kiviä

Takatalvi iski. Suru ravistelee. Siihen luulee jo hetkittäin tottuneensa, mutta sitten vuodenaika vaihtuu ja talviajatukset Peetusta tulevat mieleen. Voin kuvitella, että ensi syksy on vaikea, kun vuodenaika vaihtuu taas siihen pimeimpään ja kylmimpään aikaan, johon Peetu jäi. Kevätajatukset olivat jo hetkeksi käyty läpi, kevääseen oli tottunut. Ensimmäisiin hiekkalaatikkoleikkeihin, jotka jäivät leikkimättä ja siihen vaatteiden vähentämisen aiheuttamaan riemuun, joka jäi kokematta. Nyt tuli taas talvi; miten tänään olisin pohtinut, mitä laitetaan päälle suojaamaan viimalta, mikä kuitenkin kestäisi loskalammikkoleikit. Ulkona näyttää samalta kuin pahimpina surun kuukausina, niinä ensimmäisinä järkytyksen aikoina.

Kerrostalokotimme rapun edessä on kukkaruukku, johon alakerran setä vaihtaa kukkia pitkin vuotta. Peetulla oli tapana usein kotiintullessa pudottaa laatikkoon yksi tarkkaan valikoitu kivi. Katselin talvisia, kevätvalossa ankeita kanervia ja niiden seassa lojuvia kiviä ja mietin pitäisikö kivet kerätä talteen. Pari viikkoa sitten setä oli yllättäen vaihtanut kesäkukkiin. Ehdin jo ajatella, että sinne ne kivet menivät, kunnes lähempää näin, että kivet olikin asetettu laatikon reunalle nättiin riviin. Niin nättiin, että Peetukin olisi arvostanut, hän joka piti asioiden asettelemisesta tarkkaan jonoon. Ihana setä!

Kivien heittely oli yksi Peetun suosikkipuuhista. Yhden aivan arkisen reittimme varrella on oja, johon piti aina pysähtyä heittelemään kiviä. Vaikka missä kelissä, vaikka miten pitkäksi aikaa. Olen ottanut tavakseni nyt ohimennessäni nakata yhden kiven tuohon ojaan.

Käsilaukussanikin kulkee yksi kivi. En muista miksi tai mistä se on sinne päätynyt, mutta epäilemättä se on ollut tärkeä kivi ottaa mukaan ja säilyttää, sillä on aikanaan saatu joku kiukku laantumaan kun olen luvannut ottaa sen talteen. Siellä se kulkee mukana nytkin, ja kulkee vielä kauan.

Nuo kaikki kivet ja tämä takatalvi, ne ovat eräänlaista haavan tökkimistä. Samanlaista kuin se, että kuljen tuttuun lohikäärmepuistoon ja pysähdyn katsomaan jokaista laitetta erikseen, mietin mitä niissä leikittiin. Mietin vuodenaikoja, mitä tehtiin puistossa talvella ja mitä kesäkuumalla. Näen Peetun juoksemassa ympäri aluetta. Se sattuu, mutta tuntuu samalla lämpimältä ja hyvältä.

Jussi tekee samaa. Uskon, että se parantaa vaikka satuttaakin. Se vie eteenpäin, kun kohtaa niitä kipeimpiä ja tärkeimpiä paikkoja. Vähän kuin kunto kohoaa; jos tekee samoja liikkeitä samoilla painoilla, keho tottuu. Mutta kun nostaa painojen määrää tai muuttaa liikettä, lihakset saavat uudenlaista ärsykettä ja kehittyvät. Mieli tottuu samoihin ajatuksiin, turtuu niihin. Surua pitää tökkiä, kyllä mieli kertoo mikä on oikeanlaista ärsykettä milläkin hetkellä. Sitä paitsi samalla se auttaa muistamaan niitä asioita, jotka haluaakin muistaa.

Se hienoin ja raskain kivi puuttuu vielä, hautakivi. Kävin sitä vilkaisemassa kiviliikkeen pihalla ja se oli aivan oikeanlainen. Mutta takatalvi tuli ja pisti meidät odottamaan sitä, että Peetun viimeinen kivi pääsee oikealle paikalleen. Odotan sitä kauhulla, mutta myös malttamattomana. Hauta on keskeneräinen vielä, tuoreen haudan näköinen. Kun kivi tulee, siitä tulee arvokas ja valmis. Mietin jo paljon, mitä sinne vien. Kiviä varmasti ainakin, ehkä pappan mökkirannasta, jossa kivien heittely oli kaikkein siisteintä.