lauantai 2. heinäkuuta 2016

Tunnetaajuudet

Nyt ollaan siis muutettu, jo viikko asuttu tässä uudessa kodissa. Mutta ei se tunnu vielä kodilta vaikka mukava asunto onkin. Tässä päivänä muutamana huomasin ajattelevani, että minulla on ikävä kotiin. Katselin sieltä ottamiani kuvia, niitä jotka äkkipikaa näpsäisin siivousurakan päätteeksi tyhjistä tiloista. Vastaavat kuvat on myös päivältä ennen kuin muutimme siihen kotiin. Ihan erilaisia ovat, paljon me siellä kuitenkin tehtiin kahdeksan vuoden aikana vaikka tuntuikin ettei tehty. Seinät ovat erilaiset, tunne on erilainen. On ikävä sinne, missä lihasmuisti tiesi millaisella nykäyksellä parvekkeen oven saa suljettua. Tunsin jokaisen kolon, useimpien tarinankin, maalasin itse ne seinät (paitsi keittiön, siinä oli Peetu auttamassa pappaa) ja äänet olivat tuttuja. Täällä laulavat eri linnutkin! Olen aina kiintynyt seiniin; näen ihan oikeasti vielä silloin tällöin unta, jossa palaan ensimmäiseen omaan kotiini. Tiedän, että Peetun kotiin tulen palaamaan loppuikäni.

Täällä on ollut taas eri tavalla ikävä. Ehkä vähän syvemmin. Ei sitä edes huomaa koska se hiukan hellittää otettaan, mutta sen huomaa kun se alkaa kiristää tiukemmin. Luulin, että Peetun kanssa kolutut paikat ja puistot olisivat olleet vaikeita kohdata. Ja olivathan ne silloin ensimmäisiä kertoja. Mutta ihan yhtä vaikeita ovat ne puistot joissa me nyt käymme, mutta joissa Peetu ei ikinä tule käymään. Nämä uudet reitit ja kuviot täällä, Peetu ei näitä ikinä tuntenut. Täällä Peetu tuntuu kaukaisemmalta, mutta ikävä läheisemmältä. Kaipa tämä taas uudella tavalla tuo iholle sen, että elämä jatkuu ilman Peetua.

Mutta jos jostain, niin saan siitä lohtua ja voimaa että osasin olla onnellinen vielä vuosi sitten. Ehkä aika on vain kullannut sen muiston, ainakin kiillottanut sitä juuri tämän pahimman surun ajaksi. Ehkä vielä muistan ne epätoivon hetket, kun kaikki kiukutti, Peetu kiukutti ja odotin vain vapaahetkeä. Mutta muistan, miten onnellinen olin, ei se ihan keksitty muisto voi olla. Kiireestä ja ärsytyksestä huolimatta, siitä huolimatta että otimme Peetun kanssa yhteen. Iltaisin kävimme Jussin kanssa "kiertokävelyllä" kahdessa huoneessa; ensin katsomassa omassa huoneessaan nukkuvaa Peetua, sitten meidän sänkymme vieressä pinnasängyssä uinuvaa Seelaa. Ja olimme onnellisia, sanoimme ääneen miten hyvä tuuri on käynyt. Nyt Seela nukkuu omassa huoneessaan, tässä asunnossahan tosiaan ei Peetun huonetta ole. Kiertokävely jää kesken. Yksi puuttuu, aina vaan.

Eikä se ole niinkään se, että yksi puuttuu. Enemmän se, etten tiedä mitä Peetusta olisi tullut. Kaikki jäi ihan kesken. Arvostan sitä, että tiesin hänestä aika paljon. Että oli kaivurimiehiä, tykkäsi niistä iänikuisista nakeista, halusi nukkua mahallaan, oli hirveän kiltti. Miten puhui, kuinka hassutteli. Mutta niin paljon jäi tietämättä. Ei sitä taida ikinä ihan tajuta, että Peetu on poissa lopullisesti, etten ikinä saa tietää. Että vaikka Seela oppii ja tekee paljon niitä asioita, joita Peetun suhteen mietiskelin, niin se ei ole Peetu. Voi miten hirveä ikävä minulla on, taas ja erityisesti nyt.

Onneksi olimme onnellisia! Onneksi tajusin arvostaa mitä minulla oli silloin kuin se oli. Vaikka syyllisyys Peetun viimeisistä hetkistä on viime aikoina taas nostellut rumaa päätään, niin osaan jättää sen ilkimyksen omaan arvoonsa. Olin hyvä äiti, Peetun paras äiti. Meillä oli hauskaa, meillä oli kuria, meillä rakastettiin.

Olen huomannut että kuilu tunteiden välissä kasvaa. Peetusta on mukava puhua ja häntä on helppo muistella. Naureskella ja ihastella. Mutta heti, kun ajatukset kääntyvät sairastamiseen, viimeisiin päiviin, kuoleman hetkiin ja kuolleeseen Peetuun, tunne kääntyy valtavaksi ahdistukseksi. Tunneskaalat ovat ihan erilaiset. Vaikka yritän pureskella ahdistusta sen tullessa, se on liian sitkeä. Tulee itku, joka katkaisee sen pahimman terän. Mutta se tunne ei mene pois, se ei helpotu vaikka yritän kohdata ne ajatukset, tahallani tökkiä sitä haavaa. Se on niin hirveää, kamalan kuvottavia muistoja, surkeita ja onnettomia, toivottomia. En ymmärrä, miten olen selvinnyt sieltä tänne, miten kukaan meistä lapsensa menettäneistä on selvinnyt.

Mutta mieli hakee tuon ahdistuksen keskellä uuden taajuuden aina, tai tulee liikennevalot, Seela vaati huomiota, puhelin soi. Ahdistus jää, mutta taajuus vaihtuu. Millä sen ahdistuksen saa pois - voi kun joku tietäisi. Tuleeko Peetun kuolemisen ajatteleminen aina olemaan tällaista, toivottavasti ei. Jos tulee olemaan, tiedän lykkääväni sen aina kauemmas, tiedän etten jaksa yrittää pureskella sitä loputtomiin. Olen kärsivällinen, nyt ollaan vasta puolivälissä suruvuotta. Peetun kuoleman vuosipäivä on jo lähempänä kuin  kuolinpäivä. Aika juoksee, elämä kuljettaa eteenpäin vaikka väkisin ja tahdosta riippumatta. Päivät lyhenevät taas kohti Peetun kuoleman vuosipäivää. Tulee syksy ilman Peetua, sitten tulee aika jolloin en voi ajatella että "vuosi sitten kaikki oli hyvin".

On silti hyviä hetkiä, päivittäin. Jussi on kiva. Seela on ihana. Muitakin ihmisiä on, mahtavia ihmisiä. On hyviä telkkariohjelmia, hauskoja tilanteita, uppoutumista rikkaruohojen kitkemiseen tai kevään lomareissun miettimiseen. On muitakin muistoja kuin Peetuun liittyvät. Mutta kaikki on vielä hengästyttävää ja aika väritöntä, hyvät hetketkin sisältävät sen tunkkaisen tuskan. Tämä asunto on kiva, mutta se ei vielä ole koti. Seela on hyvä tyyppi, mutta hän ei tule olemaan Peetu (vaan jotain yhtä mahtavaa, mutta erilaista). Peetun hauta on kaunis ja persoonallinen, mutta se on jumalauta lapseni hauta.

Kyllä tämä tästä, luotan siihen yhä. Peetun kodin jättäminen taakse taisikin vain olla tiukempi henkinen puserrus kuin olin ajatellut. Ehkä siihen auttaa se, kun taas tuntuu siltä että asun kodissani. Hetki siihen taitaa vielä mennä, mutta aikaa on. Aikaa on kohdata ikävä ja muistaa onnellisuus, aikaa on käydä kiertokävelyllä vain yhdessä huoneessa. On aikaa odottaa, että helpottaa. Ja vielä minä tulen olemaan onnellinen, vaikka väkisin.

2 kommenttia:

  1. Kyllä se ahdistuskin vielä lievenee, aivan varmasti lievenee. Roikkuu matkassa varmasti vielä pitkään, mutta hiipuu sitten. Onko silloin ehkä sitten tullut se päivä, kun voi rehellisesti selkä suorana sanoa olevansa onnellinen, sillä tavalla ihan oikeasti onnellinen? Sillä kyllä sinä vielä tulet olemaan onnellinen, niin kuin minäkin. Jonain päivänä.

    VastaaPoista
  2. Varmaan se on juuri noin. Vielä tämä on sellaista myrskyä ja vuoristorataa, ettei uskalla hengähtää kun mutkan takana voi olla mitä vain. Mutta jonain päivänä, sitä kohti rämmitään vaikka kompastellen.

    VastaaPoista