Syvältä

Ei tänne taaskaan oikein ole ollut sanottavaa. Ei tässä ole mitään uutta tai merkittävää, tunteet tulevat ja menevät. Lepra on palannut, aika pian sen jälkeen kun tuli tieto asuntokaupoista ja tulevasta muutosta. Jomottaa, särkee, jäsenet puutuvat, huimaa ja tuo perhanan imusolmukekin on edelleen paikallaan. Jussia alkoi etoa samoihin aikoihin. Kävin jo terveyskeskuksessakin, kun luulin heinänuhaa silmätulehdukseksi. Lääkäri oli jämpti ja empaattinen - paras mahdollinen yhdistelmä. Kun tiedustelin mahdollisuutta uusintaultraan imusolmukkeen kanssa, hän sanoi jotakuinkin ettei se apu mitä minä tarvitsen ole ultraus. Että se ei tuo lastani takaisin, mikään tutkimus ei tuo. Viisas ihminen, uskoin hänen sanansa ja niiden vaikutus kesti ehkä vuorokauden. Sitten lepra palasi. Mutta kyllä se vielä paranee, niin se teki viimeksikin ihan yhtäkkiä. Ja olen onneksi sen muunkin avun piirissä, vaikka ne kuviot ovatkin vielä vähän epäselvät.

Lepra ja muutto ovat tuoneet hyökynä tullessaan myös ikävän. Koko ajan se on ollut olemassa, mutta välillä se ottaa kuristavan puristavan otteen, tulee keskiöön ja vie kaiken normaaliuden mennessään. Olen monesti ennenkin ajatellut, että nyt vihdoin alan uskoa menetyksen lopullisuuden. Taas tuntuu siltä. Mutta mahtaako sitä ikinä oikeasti tajuta ja uskoa, epäilen. Se jyskyttää ja repii, kouraisee mahasta ja salpaa hengityksen; minä en enää ikinä näe Peetua. Peetua ei enää ole olemassa, ei ikinä. Elämä on sellaista kuin se tulee olemaan; elämää ilman Peetua.

Seela on ihana, rakas ja luonnetta täynnä. Mutta välillä en voi sietää häntä; hän vaatii minulta jotain silläkin hetkellä, kun haluaisin ajatella Peetua, kun tulee jokin ajatus ja haluaisin ajatella se loppuun. En pelkää ajatustani enkä häpeä kirjoittaa siitä; en voi sietää Seelaa silloin, kun hän ei annan minun ajatella Peetua. Tai ehkäpä en voi sietää Seelaa sillä hetkellä, koska hän ei ole Peetu. Tottakai rakastan häntä ja hän on minun pelastusrenkaani, älkää ymmärtäkö väärin. Mutta epäilemättä kestää vielä jokunen tovi ennen kuin näen hänet Seelana, en Peetun pikkusiskona ja jonkinlaisena seuraajana, joka ei kuitenkaan täytä kaipuutani.

Samasta syystä en vielä olisi mitenkään valmis kolmanteen lapseen. Heti silloin ensimmäisinä päivinä ajattelin, että tulkoon vaikka heti. Nyt en koe mitenkään pystyväni vielä kohtaamaan häntä, kuka hän sitten tulee olemaankaan, jos ylipäätään tulee. Tiedän että siitä raskaudesta ja vauva-ajasta tulee tunteikas ihan eri tavalla; tulee paljon ajatuksia jotka on käytävä läpi ja hyväksyttävä. Miten ottaa joukkoon mukaan lapsi, jonka ei koskaan pitänyt syntyäkään? Entä jos hän on tyttö, kaipaan niin paljon poikien juttuja. Entä jos hän on poika, kuvitteleeko olevansa yhtä hieno poika kuin Peetu oli? Kamalan rumia ajatuksia tänään.

Mutta kaipa se on etenemistä. En koe silti voivani sen huonommin, ehkä tunnen jopa oloni tavallaan terveemmäksi. Tällaista minä uskoinkin surun olevan; ahdistavaa ja kamalaa, sellaista jota ei voi jättää taustalle. Itkua lapseni haudalla, niin kuin tänään. Itkua siellä sun täällä, kuten on viime aikoina ollut. Jospa vihdoin alkaisin ymmärtää tämän lopullisuuden, jospa Peetun kodista luopuminen sysäsi sen tietoisuuteen? Me muutamme, Peetu ei. Kodissamme ei juhannuksen jälkeen ole Peetun huonetta. En olisi uskonut että muutto on näin iso asia. Mutta sehän tässä surussa juuri on; se yllättää aina. Ei sovi taistella vastaan, ei se hyödytä. Pitää ottaa leprat ja rumat tunteet vastaan kun ne tulevat, vastaan taisteleminen uuvuttaa ja ahdistaa enemmän. Kuten surun sielunkumppanini Hanna sen muotoili: "tämä kaikki on ihan perseestä, lapsen kuolema on syvältä eikä siinä ole juuri nyt mitään kaunista".

Vaikka Rasmus-pojan ja Peetun tarinat ovat kovin erilaiset, tunnen kulkevani samaa matkaa juuri Hannan kanssa, meillä on niin samanlaiset ajatukset ja tunteet, samanlainen tapa pukea asioita sanoiksi. Taas kerran voin vain todeta, etten olisi halunnut häneen ikinä tutustua, mutta kun tämä julma maailma meidät nyt yhteen paiskasi, on suuri lohtu tietää että jossain on niin viisas ja lämmin ihminen, joka kulkee omalla matkallaan vieressä tätä typerää, pimeää polkua. Käykää tutustumassa Hannan blogiin ja antakaa Rasmuksen tarinan koskettaa: Älä pelkää pimeyttä.