Hälventymistä

Seela täyttää ylihuomenna yksi, astuu taaperovaiheeseen, meidän aurinko! Peetukin leperteli Seelalle mua matkien "pieni aurrri". Kiikutti vaipat juhlallisesti roskikseen; "saanko auttaa saanko". Imetti Ville Viikinkiä, kun vauvakin sai maitoa äitin "navasta". Raapi siskoa suutuksissaan niin, että Seela-parka itki lohduttomasti. Voi miten mulla on sitä ikävä, isoveikkaa!

Niin pähkähullun sekopäistä kuin se onkin, Peetu tuntuu liittyvän Seelan syntymään enemmän kuin omaansa. Peetun syntymän muistelu ei tuota tuskaa, ei minkäänlaista. Seelan syntymä sitä vastoin nostattaa heti surun ja ikävän. Tähän en ollut varautunut. Ajattelin huhtikuussa, että jahka Peetun syntymäpäivästä selvitään niin Seelan päivänä voidaan oikeasti juhlia, Seelahan on yhä täällä. Mutta silloin ei vain syntynyt Seela, silloin syntyi myös isoveli, ja se jännitti meitä kovasti. Peetu vei vuosi sitten enemmän ajatuksia ja aikaa kuin vauva, joka vaati ja sai omansa muttei tehnyt siitä numeroa. Peetua halusimme huomioida mahdollisimman paljon, häntä piti toki myös vahtia ihan eri tavalla. Sitä paitsi silloin Peetu oli sellainen, jollaisena hänet tulen aina parhaiten muistamaan; iso poika mutta silti pieni, touhukas ja puhelias vilpertti. Ja niin kaunis!

Nyt Seela täyttää päivät ihan eri tavalla kuin silloin. Rytmi ja rutiinit ovat pitkälti samanlaiset kuin Peetullakin, samoin omat touhunsa. Seelan yksivuotiskuvausta pohtiessani keskityin kovasti siihen, miten Peetu saadaan mukaan. Sama vihreä pupuhaalari Seelalle päälle, koitetaan ottaa mahdollisimman samanlainen kuva seinälle laitettavaksi Peetun kuvan viereen. Joku Peetun lelu mukaan, ehkä? Sitten tajusin, että tässä ei oteta kuvaa Peetun pikkusiskosta, vaan Seelasta. Mekko päälle ja lempipupu kainaloon, ei mitään kaivureita. Perhekuvaan toki Peetu tulee mukaan, mutta Seelan kuvat ovat kuvia Seelasta, ei mistään Peetukopiosta.

Viime aikoina olen ajatellut Peetua vähemmän. Tai ei, se ei pidä paikkaansa. Vähemmän intensiivisesti? Ei, koko ajan se on taustalla, kaiken taustalla aina vaan. Vähemmän viiltävästi? Ei sekään ole totta. Tunne hakee muotoaan, en osaa selittää. Ehkä tähän vain alkaa tottua? Elämä on tässä ja nyt, Peetukin on, puheissa ja muistoissa, kuvissa. Ehkä muutto konkretisoi asian; täällä me nyt eletään tällaisena perheenä. Vielä toipilaina ja vielä (ehkä ikuisesti) "vajaana" perheenä, mutta arjessa mukana jotakuinkin täysipäisinä. Hengästyneinä, mutta tolpillaan. Sydäntä nakertaa suru ja kaipuu, mutta pää ja kädet toimivat. Se sydänkin lepattaa jo vähän eri tavalla Seelalle. Osittain kai siksi, että iloa on alkanut tuntea uudelleen ylipäätään mistään, osittain siksi, että hän alkaa olla jo niin omanlaisensa, hauska tyyppi jonka kanssa voi jo jutella (siitä mitä kissa sanoo, minkä äänen mikro päästää, missä auto menee). Aina minä olen häntä rakastanut, tottakai, mutta nyt hän on asettunut sieluni sopukoihin omana itsenään. Kyllä siinä Peetunkin kanssa meni yhtä kauan, en näe siinä mitään pahaa tai väärää.

Sen sijaan että tuntisin huojennusta siitä, että suru alkaa ehkä hälvetä, olo helpottua (ainakin toistaiseksi) eikä Peetu tai varsinkaan hänen kuolemansa ole jyskyttävänä koko ajan tietoisuuden päällimmäisenä kerroksena, koen siinä olevan jotain kauhistuttavaa. Näinkö pian minä unohdan, totun elämään ilman lastani? Eihän se voi olla mahdollista! Olen koko ajan odottanut että kohta helpottaa, mutta ei kai nyt vielä, eihän tämä nyt oikeasti voi koskaan helpottaa? Varmasti on kaikenlaisia kausia yhä edessä, kymmeniä surun lentokoneita tulossa, mutta miten voin tuntea oloni edes näin hyväksi kahdeksan kuukautta sen jälkeen, kun lapseni kuoli kotisohvalle?

Nyt pitää olla varovainen, tarkkailla tuntojaan huolella. Näinä kuukausina määriteltäneen se, jäänkö kiinni tähän suruun, juurtuuko se minuun koska en uskalla päästää siitä irti jos se osoittaa mitään merkkejä laantumisestaan. Pitää osata antaa sen mennä kun aika on. Kuten eräs vertaiseni tänne blogiin kommentoi; antaa lapsensa kokonaan kuolemalle. Antaa hänen kuolemansakin, antaa suru ja tuska. Aikaa siihen menee, mutta en voi pelästyä näitä ensimmäisiä merkkejä, en voi pitää kiinni Peetun kuolemasta sen enempää kuin Peetustakaan.

Seela harppoo eteenpäin vieden meitä mukanaan. On siirtynyt Peetun autoistuimeen, käytti sen vaippapaketin loppuun joka Peetulta jäi kesken. Eivät ne tunnu pahoilta asioilta, ne pureksii kerran ja siirtyy eteenpäin. Pahemmalta tuntui, kun ajoin ilta-auringossa kotiinpäin kesäteatterista ja käännyin katsomaan kuollutta kulmaa. Peetun paikan viereisessä ikkunassa näkyi kädenjälki. Ei missään nimessä Seelan, koska hän istui vielä silloin toisella puolen takapenkkiä. Peetun jälki, Peetun käsi on koskettanut sitä. En ikinä voisi pyyhkiä sitä pois. Seela istuu nyt samalla puolella, epäilemättä Peetun jälki kohta peittyy Seelan taputuksiin. Vähän kuin koko lapsi; Peetu ei ole enää täällä mutta Seela on. Peetua ei ikinä pyyhitä pois, hän on aina kaiken pohjalla vaikka Seela täyttääkin elämämme. Se on vähän kuin tämä surukin; kaiken alla siitä huolimatta, että sen päälle tulee kaikenlaista arkea ja elämää. Ja niin sen haluan olevankin vielä, edes hetken, sekä sen surun että Peetun. Toisesta olen valmis luopumaan jossain vaiheessa, toisesta en ikinä.