Perhekuva

Taas on viikko vierähtnyt ihan kuin huomaamatta ja omalla painollaan, ja kuitenkin jokainen päivä niin painavana etten välillä tiedä miten sitä painoa kannattelen. Selkä ja hartiat huutavat taakkansa alla, häntäluu vihoittelee ja lääkäri määrää tulehduskipulääkettä. En varmaan taaskaan saa haettua sitä kuuria, koska se ei poista jomotusta kuitenkaan. Sen poistaa aika ja se, että Seela jossain vaiheessa oppii kuukausien intensiiviharjoittelunsa jälkeen kunnolla kävelemään itse.

Aika tekee yhä temppujaan. Toisaalta se etenee hirveän hitaasti kohti jotain välietappeja, kuten kuoleman vuosipäivää ja kohti epämääräistä päämäärää, jossa on oikeasti helpompi, normaalimpi olla. Toisaalta se onkin yhtäkkiä harpponut kahdeksan kuukautta siitä elämäni hirveimmästä päivästä. Tuntuu, että mieli yhä hakee Peetua hetkittäin. Kaipaa niihin paikkoihin, joissa vietimme aikaa. Perhepäivähoitajan eteiseen, jos Peetu juoksisikin olohuoneesta vastaan kertomaan mitä kaikkea on puuhannut erossaolomme aikana. Käydessäni viime viikolla keskussairaalassa Seelan kanssa (raskaustutkimuksen tiimoilta, johon lähdin mukaan häntä odottaessani) kuljin poistuessani ohi lastenpolin ja sen huoneen, jossa näin Peetun viimeistä kertaa. Askel hidastui, teki mieli seisahtua muistelemaan ja tuntemaan kipua. Toivoin näkeväni jonkun tutun naaman, ehkä meidät tavanneen lääkärin tai epärationaalisesti jopa ensihoitajat. Sekunnin murto-osan sielun pohjalla tuntui, että jos vain kävelen siihen huoneeseen niin Peetu on yhä siellä, saisin vielä hyvästellä ja ehkä tällä kertaa uskaltaisin pukea hänelle ne tähtihousut ja kaivuripaidan.

Välillä havahtuu siihen, että elää ihan normaalia arkea. Aika on ollut ystävä jo nyt, en enää pelkää sitä kuuluisaa Romahdusta yhtä paljon kuin alussa. Tuntuu, että kahdeksan kuukauden jälkeen saa tuntua näin normaalilta, olkoonkin että tällaiselta uudelta normaalilta. Tuntuu, että nyt olen ajan tasalla surun kanssa; se on osa minua ja elämää, se ottaa oman aikansa hetkittäin vaativampana, sitten haalenee toviksi. Keväällä se tuntui vielä väärältä ja haitalliselta, nyt on vähän niin kuin lupa olla jatkanut elämäänsä. Mutta eihän se sitäkään ole, elämä on vain jatkunut minusta riippumatta. Edelleen minä suren, suren vielä kauan ja raskaasti, kaipaan kipeästi ja yritän päästä mukaan siihen mitä on tapahtunut.

Yksi rajapyykki oli Seelan syntymäpäivä, sekään ei ollut niin paha kuin ajoittain pelkäsin. Oli kaikenmoista mietittävää, kuten yksivuotiskuvaus. Sain jälleen muistutuksen siitä, miten hienoja ihmisiä tämä hullu pallo päällään kantaa. Eräs turkulainen valokuvaaja kertoi Facebookissa haluavansa lahjoittaa kuvauksen sille, jolle kokisi sen erityisen merkitykselliseksi. Ystävämme ilmiantoi meidät mukaan tuohon ketjuun kertomalla, että meillä on ollut rankka vuosi, ja yllätyksekseni tuo valokuvaaja valitsi meidät lahjan saajiksi. Kameran takaa paljastui mitä empaattisin ja ymmärtäväisin ihminen, tuntui todella että hän näki meidät kuvauksen aikana nelihenkisenä perheenä ja se lämmitti käsittämättömällä tavalla. Kiitos teille molemmille, sekä "ilmiantajalle" että kuvaajalle, olette huikeita tyyppejä.

Ystäväni kommentin nähtyäni menin itse tarkentamaan tuohon Facebook-ketjuun, että esikoisemme kuoli joulukuussa ja kuopuksemme yksivuotiskuvaus on nyt ajankohtainen, että toivoisin saavamme perhekuvan kaikista meistä. Meinasin poistaa tuon kommenttini moneen kertaan ja vieläkin mietin, mitä muut siitä ajattelivat. Hävetti, uskoin että kaikki kuvittelevat minun käyttäneen Peetun kuolemaa hyväkseni saadaksemme ilmaisen palvelun. Kenenkään vakuuttelu ei auta, vieläkin nolottaa että menin tarkentamaan asiaa ihan kuin kyseessä olisi ollut kilpailu siitä kenellä on kurjinta. Kaipa suruni on koko ajan ollut vähän sellaista; älkää nyt tehkö tästä mitään numeroa, minulta nyt vain kuoli lapsi ja sen asian kanssa tässä elellään. Ajatus on ristiriidassa sen kanssa, että haluaisin koko maailmalle kertoa Peetusta ja siitä, miten mainio tyyppi hän oli.

Ja olihan hän, siitä ei ole kahta kysymystäkään. Mutta kuollut hän on myös, sitä tosiasiaa ei pääse pakoon. Sitä ei voi huijata kävelemällä siihen hyvästelyhuoneeseen tai perhepäivähoitajalle, eikä edes elämällä arkista elämää yksivuotiaan kanssa. Isoveli puuttuu, esikoinen puuttuu, poikaa ei enää ole. Hänen tilallaan on suru ja ikävä, hetkittäinen epäusko ja vieraileva syyllisyys. Perhekuvassa me hymyilemme, ehkä jopa aidosti, mutta se kuva on lohduton. Ei ole tyylikkäästi puettua isoveljeä ja suloista pikkusiskoa, ei väsyneitä mutta ylpeitä vanhempia. On kuolleen lapsen äiti, isä ja sisko sekä mennyttä ihmistä esittävä taulu siinä, missä pitäisi olla perheidylliä parhaimmillaan. Hymyn takana on kaikenmoisten tunteiden kirjo, jatkuvasti vieläkin ja varmasti vielä kauan. Mutta olen silti ihan hirveän tyytyväinen noihin kuviin, en ikinä olisi voinut jättää niitä otattamatta. Ne kertovat siitä mitä me nyt olemme; vähän erilainen perhe, mutta perhe kuitenkin. Yhä tiiviisti neljä jäsentä kattava yksikkö, hetkittäin jopa hymyilevä mutta vielä jokaista askeltaan varova perhe, johon kuuluu kaksi lasta. Toinen on juuri saavuttanut taaperoiän ja toinen pysyy sellaisena ikuisesti.

                                                        Kuva: HannaSNy Photography