perjantai 5. elokuuta 2016

Taistele tai pakene

Viimekertainen kirjoitus oli sellaista haavan tökkimistä, jonka parantavaan voimaan uskon. Uskon, että kun tarpeeksi monta kertaa jauhan ne kipeimmät ajatukset, ne muuttuvat niin hienojakoisiksi, että valuvat kaikkien muiden ajatusten sekaan eivätkä tykytä päällimmäisinä ja niin hemmetin kipeinä. Mutta mahtaako olla niin? Mahtaako tämä minun suruni helpottaa sen aiemmin kuin niillä, jotka välttelevät kipeitä ajatuksia ja paikkoja, valokuviakin? Kukapa sen tietäisi, ei kukaan. Eräs ystäväni sai kuitenkin minut ajattelemaan asiaa toiselta kannalta kirjoitettuaan stressistä Facebookissa (kiitos siitä hänelle).

Hän lainasi erästä blogia, jossa pohdittiin "taistele tai pakene" -reaktion merkitystä ja toimintaa nykymaailmassa. Blogikirjoitus löytyy klikkaamalla tätä. Pähkinänkuoressa kysymys oli siitä, että reaktion on tarkoitus toimia vain hetken sen akuutin vaaran uhatessa ja sitten väistyä, jotta voi aktivoitua uudelleen kun tarve ilmaantuu. Nykyisin reaktio ei aktivoidu niinkään fyysisestä ja konkreettisesta uhasta kuin ajatuksista. Ihminen kokee järkytyksen tai asiat eivät suju toivotusti. Koska ajatukset aktivoivat tuon reaktion, ihminen luulee pääsevänsä niistä eroon ajattelemalla. Blogikirjoituksen mukaan
"[m]ielen ongelmien ajatteleminen ei poista herännyttä taistele tai pakene reaktiota – päinvastoin, aina kun ajattelet asiaa, se aktivoi taistele ja pakene reaktion ja kun tätä jatkuu tovin, koko kehosi on täydessä katastrofitilassa. [...] Ainoa ratkaisu on päästää irti ja rauhoittua, siirtää ajatukset aivan muualle tai lakata ajattelemasta. Eli ratkaisu löytyy aivan päinvastaisesta suunnasta, mistä ihminen sitä luontaisesti etsii".
Uskon, että tässä piilee totuuden siemen. Ehkä en voikaan nopeuttaa niiden kamalimpien muistojen laimentumista ajattelemalla niitä, pyörittämällä uudestaan ja uudestaan. Ehkä olen yrittänyt keittää perunaa viidessä minuutissa. Pitäisi vain antaa niiden kamalimpien muistojen tulla ja mennä omaan tahtiinsa. Ehkä elämä kantaa eteenpäin vääjäämättä ja surutyö tulee tehtyä ajallaan, ei minun pidä yrittää tehdä sille jotain deadlinea.

On kuitenkin jo tapahtunut jotain tunnepuolella. Viime viikolla nimittäin ukkosti. Pelkäsin sitä etukäteen, koska Peetu kammosi ukkosta viime kesänä. Heräsi yöllä itkemään, rauhottui vasta kun katsottiin keskellä yötä telkkarista Kaapon ukkosjaksoa. Peetun kuoltua ajattelin, että ukkosen tullessa oloni olisi rauhaton, murehtisin pelkääkö Peetu jossain. Mutta ei ollut, en miettinyt, vaikka yritin oikein kaivella sitä tunnetta
sängyssä maatessani aamuhämärässä, ukkosen jylistessä ja sateen piiskatessa. Ei se tullut.

Talvella tuntui kamalalta, kun oli kylmä; paleleeko Peetu. Pimeys tuntui pahalta; pelkääkö Peetu. Oli tärkeää, että haudalla paloi aina kynttilä. Nyt kesän myötä, kun pimeää oli vain pari tuntia vuorokaudessa, tuo ahdistus väheni ja loppui; saa nähdä tuoko pimenevä syksy sen takaisin. Viime yönä mietin ensi kertaa, että siellä se pimeässä nököttää, Peetun hautakivi. Mutta se tunneside on siihen kiveen, ei maahan. Se ei ole enää (tai ainakaan nyt) tunne, että Peetu olisi siellä, pelkäisi tai palelisi. Se oli enemmän tunne, että pitää olla valoa, jotta ihmiset tietävät meidän yhä rakastavan. Ehkä äidinvaistoni on luovuttanut Peetun kohdalla, luovuttanut ja luopunut hoivavietistään sitä poikasta kohtaan. Se poikanen on poissa, lopullisesti, siitä ei enää kanneta huolta. Vaisto unohtaa, keho unohtaa miltä tuntui hoivata Peetua. Mutta sydän ei unohda, ikinä.

Tällä hetkellä juuri se tuntuu olevan tuskan ydin, suruista suurin; se, että osa jokin osa minussa alkaa unohtaa jotain, elämä vie eteenpäin, kauemmas ja kauemmas pojastani. Peetu ei kasva. Vielä hän on se mittapuu johon Seelaa verrataan, hän on vielä iholla, viiltävästi poissa, tuoreessa muistissa. Entä sitten kun siihen kipuun ja kaipuuseen tottuu, entä kymmenen vuoden päästä? Mitä hänestä silloin puhutaan, kun kaikki on jo puhuttu moneen kertaan? Se tuntuu niin pahalta, että Peetu ei kasva meidän kanssamme. Hän jää tähän aikaan, viime vuoteen, kaksivuotiaaksi, jäi vanhaan kotiin. Muuttuuko tunne, tuntuuko se pahalta? Etukäteen ainakin tuntuu, se että kymmenen vuoden kuluttua Peetu olisi jo jotain, mistä en tietäisi ja jota en tuntisi. Olisi kai nyt jo. Peetu ei kasva, Peetu jäi sellaiseksi kuin oli kuollessaan. Vaipuu eiliseen, vaikkei unohdukaan. Ei tunnu enää elämässä, tuntuu vain sydämessä. Mutta siellä tuntuukin sitten aina - sitä en voi tai edes halua paeta, enkä sitä vastaan taistella.


4 kommenttia:

  1. Jokainen suru ja sureminen on erilaista ja jokainen prosessoi surun eri tavalla <3
    Jos jotakin oon näiden melkein 5 vuoden aikana jota mun siskon kuolemasta on aikaa oppinut on se että ei ole mitään oikeaa tapaa tai aikaa toipua tai surra. Tässäkin asiassa täytyy olla itselle armollinen <3 Aika kulkee eteenpäin ja ainakin itsestä se on samalla todella tuskallista ja kuitenkin armollista. Ikävä ja kipu ei ole joka päivä niin viiltävää vaikka taustalla on aina se pelko ja ehkä häpeäkin siitä että oonko mä nyt unohtanut siskoni kun jatkan elämää ja samalla suren sitä miten paljon asioita siskoltani jäi näkemättä ja kokematta meidän kanssa.Aika kulkee kuitenkin eteenpäin halusi tai ei, auttaen ja samalla satuttaen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on ollut vaikeuksia sisäistää juuri tuota, sitä että kaikilla prosessi on omanlaisensa. Kai sitä leffoista on "oppinut" tavan jolla "kuuluisi" surra, ja sitten kun omalla kohdalla se ei menekään niin, tuntuu että se menee "väärin". Ehkä mäkin joskus tosiaan opin tuon, siis niin että ihan tunnen sen enkä vain että tiedän sen. ♥

      Poista
  2. Blogisi on uskomattoman taitavasti kirjoitettu ja erittäin koskettava. Voin vain kuvitella, miten merkityksellinen tämä on ihmisille, jotka jakavat kokemuksesi. Ei sanat riitä. Kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kauniista sanoistasi ja siitä että luet!

      Poista