tiistai 16. elokuuta 2016

Trapetsi

Seelan synttärit on juhlittu, oli oikein rattoisat pippalot. Peetu ei puuttunut niin voimakkaasti, se on kai taas asia joka on todettava kaunistelematta vaikka aiheuttaakin syyllisyyspuuskan. Peetu ei ikinä ollut mukana Seelan synttäreillä, nimijuhlissa tosin oli, mutta yhden kerran perusteella ei ehdi muodostua niin vahvaa perinnettä tai rutiinia, että Peetun poissaolo olisi ollut huutavaa. Syyllisyys kiljuu korvaani, että eihän se niin voi olla, Peetun kuuluu puuttua kaikesta. Ja tottakai hän puuttuukin, tänään ja eilen ja ensi viikolla ja viime lauantaina. Mutta kun alakerta on täynnä aikuisia ja lapsia, kahvia pitää keittää, astioita korjata, onko maitoa kannussa, maistuuko kakku, pitäisi ottaa kuva, missä päivänsankari... Ei silloin päällimmäisenä ole Peetu. Kaiken pohjalla on; sen pohjalla ettei päivä ole pelkkää hattaraa ja hilpeyttä, Jussi joutuu vetämään henkeä yläkerrassa ihan rauhassa, yksi meistä on poissa. Kaikesta puuttuu edelleen värit, mutta mustavalkoisenakin tämä filmi tuntuu rullaavan eteenpäin suht toimivasti.

Vuosi sitten olimme olleet päivän jo kotona. Kävelimme autopuistoon, koska halusimme Peetulle jotain hauskaa kun äitikin oli taas kotona. Ja happea kaikille, oli kesän kuumimmat päivät. Kolmepäiväinen Seela matkusti vaunuissa ensimmäiselle puistoretkelleen. Takaisintullessa kohtua kivisti niin ettei kävelystä tahtonut tulla mitään, vaikka matkaa oli ehkä kilometri. Mutta tässä sitä mentiin, taaperon ja vastasyntyneen kanssa, hitsi miten täydellistä! Tavallaan, toivon että Seela tämän ymmärtää jos tämän blogin joskus lukee, tavallaan elämäni parhaat viikot olivat takana. Niitä on vielä edessäkin, tiedän sen, ja niitä oli edessä syksyn mittaan, mutta sydämessäni tulee ikuisesti olemaan oma lokeronsa, sellainen superlämmin kolo noille parille viikolla ennen Seelan syntymää. Teimme kaikkea ekstraa Peetun kanssa, kun vielä voimme ja kun Jussi oli lomalla. Käytiin rannalla sateessakin, hurjasteltiin tivolissa, jätettiin Peetu mummon ja pappan hoiviin ja maattiin sohvalla syöden hervottomia patonkeja. Oli aurinkoa, rakkautta, jännitystä. Ihana isoveli, ihan kohta meillä on pikkusisko!

Vuosi sitten ne päivät olivat ohi - nyt oli totuttelua vauvan kanssa, miten sitä kylvetettiinkään ja miksei imetys taaskaan suju, miten tuon temppuilevan pojan saa uskomaan ettei vauvaa voi retuuttaa. Siitä alkoi lähtölaskenta, Peetun viimeinen syksy. Nyt ilmassa on ollut jo sellaista syksyn tuoksua, on tuullut ja satanut, kylmä viima tuonut syystunteita. Ja uusi vuodenaika heittää uudet muistot, uudet luopumiset, ehkä kevättäkin pahemmat koska syksy oli Peetun viimeinen kokonainen vuodenaika, ei se talveksi oikein ikinä edes ehtinyt muuttua.

Kohta kaksi kuukautta ollaan asuttu täällä uudessa kodissa, muutaman kilometrin päässä entisen elämän lenkkipoluista ja puistoista, arkireiteistä. Kun siellä vielä asuttiin eivät ne kadut tuntuneet ensikohtaamisen jälkeen sen pahemmilta. Nyt ne tuntuvat, kun siellä käymme. Näen paljon asioita joita olen unohtanut. Tai ei, ei se ole näkemistä vaan tuntemista. Vatsanpohjassa, sydämessä, siellä missä Peetu on yhä, mutta se elämä ei enää ole, elämä Peetun kanssa. Se kouraisee ja etoo, melkein puristaa kyyneleet mutta sitten on jo mennyt. Uskon täysin, että vuosien kuluttua nuo kulmat tuntuvat vielä pahemmilta. Mitä enemmän etäisyyttä, sitä enemmän tilaa tuntea ja muistaa se tunne, se elämä.

Seelakin siitä muistuttaa joka päivä. Tekee asioita eri tavalla ja ihan samoin kuin veljensä, näyttää välillä ihan samalta mutta hetkessä taas niin seelamaiselta ja tyttömäiseltä etten pysy tunteissani perässä. Lohduttaa nuuskuttaa sitä päätä ja samalla miettiä Peetun hikinihkeää päätä, karheaa tukkaa, matalaa käkätystä. Hetkeksi unohtuu miettimään myös sitä kylmää otsaa, sitä hirveintä oloa, hyvästejä. Sitten Seela alkaa käkättää jossain pelleilevälle isälleen yhtä käheästi tai luikertaa muuten vain pois omiin puuhiinsa. Peetun kylmä iho katoaa, Peetu siirtyy taka-alalle ja elämä jatkuu. Ihmeellistä tasapainoilua, mutta tuntuu ettei se trapetsi enää heilu yhtä rajusti kuin alkuvuodesta. Se on vähän hiljentänyt vauhtiaan ja pienentänyt liikerataansa, sillä on tottunut kävelemään vaikka pelkääkin yhä putoavansa alhaalla odottavaan pimeyteen koska tahansa. Ensi vuonna se varmasti vapisee taas vähän enemmän näihin aikoihin, mutta ehkä se pimeys siellä alhaalla ei ole niin mustaa, kun Seela puhaltaa kakustaan kaksi kynttilää.

4 kommenttia:

  1. Onnea Seelalle näin hieman jälkikäteen! Kauniita ja onnellisia muistoja ja onneksi sellaisia, joihin liitytte te kaikki - koko teidän perhe.

    Ihana kuulla, että trapetsi on tasoittunut, vaikkakin maailma vielä väritön on - niin kai se vielä pitkään onkin. Samoin varovaisin askelin täälläkin kuljetaan.

    VastaaPoista
  2. Trapetsilla,vuoristojunassa,kummitusjunassa ja missä milloinkin mennään. Olen se äiti jonka poika kuoli n.2kk ennen Peetua.
    Toissa aamuna olin monta tuntia "Onnellinen" voi mikä tunne, eikä ollut mitään varsinaista syytä. Viikolla sain eka kerran kerättyä kukkia maljakkoon ja tänään ostin krysanteemin. Parvekekukat vaihtui hautakukkiin. Mutta kait se elämä pikkuhiljaa voittaa kun merkit viittais siihen vaikka niin toivottomalta on välillä tuntunut aloittaa uusi päivä. Jaksamisia teille!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elämä jatkuu, ja sitten se suru hyökkää puun takaa. Siihen on kai vain totuttava, sitä se taitaa meillä olla loppuikämme edessä vaikka ne hyökkäilyt harvenisivatkin. Siksi pitää nauttia niistä pienistäkin hyvistä hetkistä.

      Poista