Hämmennystä

Trapetsi huojuu jälleen laajemmassa, ennakoimattomammassa kaaressa. Se ei varmaan ole mikään yllätys. Meidät on taas heitetty keskelle alkujärkytystä, lähtöpisteeseen. Hautajaisjärjestelyt, osanottokortit, asioiden järjestäminen. Muista syödä, oletko nukkunut.

Mutta tällä kertaa se ei ole samanlaista. Olen hämilläni. Niin kauan kuin muistan, olen pelännyt äitini kuolemaa. Äidin terveys oli vuosien varrella hyvinkin häilyväistä, hän sairasti elämänsä aikana ms-tautia sekä kaksi syöpää. Kohtaloksi koitui kuitenkin sydän, joka ei jaksanut odottaa leikkausta. Siihen olisi ollut kolme päivää, se siirrettiin jo kerran elokuulta. Äiti kävi huonompikuntoiseksi viikkojen myötä, mutta kuolema tuli silti yllättäen. Selvennettäköön nyt heti, että Seela ei ollut tapahtuma-aikaan paikalla, kirjoitin viimeksi vähän epäselvästi. Olimme lauantaina juhlissa, Seela oli yökylässä mummon ja pappan luona. Sunnuntaina he toivat hänet kotiin ja lähtivät mökilleen vielä käymään ennen äidin leikkausta.

Juttelimme äidin kanssa puhelimessa yhdeksältä sunnuntai-iltana, kertasimme yökyläilyn sujumista. Hyvin oli mennyt vaikka sitä etukäteen pelkäsinkin, Seela on niin kovasti minun perääni nyt. Tyytyväisenä oli tyttö leikkinyt, syönyt ja nukkunutkin kellon ympäri heräämättä. Nauroimme, miten Seela oli jo valinnut puolensa; pappa ei saanut poistua hänen silmistään hetkeksikään. Mummo kelpasi kyllä syöttämään, mutta muuten Seela oli pappan tyttö. Päätimme puhelun toteamalla, että soitellaan.

Olin juuri sulkemassa telkkarin ja painamassa pään tyynyyn hiukan ennen puoltayötä, kun puhelin soi. "Iskä soittaa" kertoi näyttö. Tiesin heti, mitäpä muutakaan asiaa siihen aikaan voisi olla. Äitiä elvytettiin mökin makuuhuoneen lattialla, hän oli mennyt tajuttomaksi aivan yhtäkkiä. Varttia myöhemmin isä soitti; ei vastetta, äiti oli lähtenyt. Jussi lähti hakemaan isää puolentoista tunnin ajomatkan päästä, minä jäin vahtimaan Seelan unta. Tunnit olivat pitkät, istuin koneella puhumassa ystävän kanssa (kiitos sinä, tiedät kyllä), petasin isälle yösijaa sohvalle, vaeltelin ympäri alakertaa. Etoi, vapisutti, suuta kuivasi. Se päivä oli tullut, se jota olin aina pelännyt. Äiti oli poissa.

Nyt muutamaa päivää myöhemmin olen jo ehtinyt tuntea kaikenmoisia asioita. Hämmennystä, huolta, ikävää, helpotusta, syyllisyyttä. Tällä kertaa syyllisyys johtuu siitä, että päivä jota olin aina pelännyt ei ollutkaan elämäni pahin. Hämmennystä; miksi en ole riekaleina? Miksi synkkyys ei ole niin lävitsetunkematonta kuin joulukuussa? Olen nukkunut hyvin, syönytkin, käynyt jumpassa ja jopa pakohuoneessa ystävien kanssa. Miten minä voin, minultahan on äiti kuollut?! Mutta koitan olla itselleni armollinen; teen sitä mikä milläkin hetkellä tuntuu hyvältä. Tuo pakohuone oli varattu jo paljon aiemmin, mutta en halunnut sitä peruttavan vaikka mietin onko se "soveliasta". Tuntui, että kaipaan tunniksi muuta tekemistä. Se teki hyvää, varsinkin kun meidän tiimi pääsi ulos viisi minuuttia ennen määräaikaa. Onnistumisen riemu, voi miten kaipasin kertoa äidille suorituksestamme! Ja monesta muusta asiasta viikon aikana. Keneltä on tullut kukkia, mitä molempien seuraamissa tv-sarjoissa on tapahtunut, mitä hassutuksia Seela on keksinyt. Olen kaivannut pähkäilemisapua kadonneiden avainteni suhteen sekä vinkkejä miten poistaa kahvitahra matosta. Kymmenesti olen miettinyt "tämä pitää muistaa kertoa äidille". Tulen varmasti miettimäänkin, ehkä aina.

Olin jo tapaamassa erikoistuvaa psykiatria, jonka kanssa olemme tavanneet tätä ennen vain kerran. Hänen kanssaan on tarkoitus kartoittaa tarpeitani, sitä hakeudunko terapiaan vai riittääkö satunnaisempi keskusteluapu. Hän on hyvä tyyppi, tuntuu että hän sai jo ensi kerralla jotenkin otteen siitä, kuka minä olen. Hän kysyi, miltä minusta tuntui kun kuulin äitini kuolleen ja keskeytti minut viiden minuutin vastauksen jälkeen. "Olet nyt kertonut, mitä ajattelit. Miltä sinusta tuntui?" Viisas ihminen. Kuulemma suojakeinoni on tämä ylenpalttinen järkeily, asioiden paketoiminen ja hääräys. Minun on vaikea ottaa tunnetta vastaan, siksi itkuiset osanottopuhelut sukulaisilta ovat vaivalloisia vastaanottaa. Tunne tulee aikanaan, tavalla tai toisella. En epäile hetkeäkään, ettenkö tulevien kuukausien aikana ala sairastaa sydänsairauksia koko kirjossaan.

Valkoiset kukat ärsyttävät. Äiti ei ollut valkoinen kukka, äiti oli värikäs ja iloinen. Valkoiset kukat ovat surua, myötätuntoa ja empatiaa. Tekisi mieli pomppia niiden päällä, kuten psykiatri kehotti. Peetun kuollessa en tuntenut vihaa, nyt minua ärsyttää. Ei maailmankaikkeus, ei äiti, vaan nuo valkoiset kukat ja tämä kaikki myötätunto. Ärsyttää, kun kysytään "mitä kuuluu, miten voit". Ärsyttää, kun ei kysytä. Kukat saavat raivon partaalle, samoin se jos niitä ei tulisikaan. Ei ole helppoa teillä ystävillänikään.

Vanhemman kuolema, lapsen kuolema. Ei niitä voi verrata. Tai kai niitä voi, sitähän minä olen jo kohta viikon tehnyt. Se vain ei johda mihinkään. Ehkä vuosien varautuminen on sittenkin helpottanut edessä olevaa työtä. Enää minun ei tarvitse murehtia milloin, missä, miten se tapahtuu. Äitiä ei enää ahdista, ei pelota, ei satu. Äiti eli vaikean, sairaan ja muutaman kymmenen vuotta liian lyhyen elämän, mutta hän teki siitä hyvän. Tiedän, että jos hän tosiaan teki tilinpäätöstä viime viikkojen aikana, hän oli tyytyväinen siihen mitä viivan alle jäi. Hän näki paljon pahaa, mutta myös lastenlastensa syntyvän, lapsensa häät, monta matkaa, monta joulua ja kesää. Ehkä vain on niin, että vanhemman kuolemassa on jotain loogisempaa, luonnollisempaa ja lohduttavampaa kuin oman lapsensa menettämisessä. Ehkä siitä ei pitäisi kokea syyllisyyttä, vaan rauhaa. Äidin suhteen on sitä paitsi helpompi ajatella, että hän toivoisi meille kaikkea hyvää. Siinä, missä kaksivuotias ajatteli vain omaa napaansa, äiti olisi oikeasti toivonut meidän olevan iloisia.

Äiti oli koonnut värssykirjaa nuoresta pitäen. Selailin sitä eilen ja löysin tämän:

"Kun olen kuollut
Itke hiukan minun vuokseni
Ajattele minua toisinaan
Mutta älä liikaa

Ajattele minua silloin tällöin
Sellaisena kuin olin eläessäni

Toisinaan on mukava muistella
Mutta ei kauan

Jätä minut rauhaan
Niin minäkin jätän sinut rauhaan
Ja niin kauan kuin elät
Säästä ajatuksesi eläviä varten."
(perinteinen intiaanirukous)

Juuri noin äiti olisi ajatellut, varmaan ajattelikin. Ja minä ajattelen. Itken hiukan ja ajattelen. Ja siirrän eteenpäin hänen perintöään, toivottavasti vain sitä hyvää. Rakkautta runouteen, ruskeita silmiä, empatiaa, auttamista, sitä että karjalanpaisti pitää tehdä oikeista lihoista eikä valmiista sekoituksista.

Hetken annan itseni lohduttautua tarinalla. Se on hirveän lohdullinen ja kaunis satu. Maistelen sitä hetken, hymyilen, tunnustelen ja ajattelen miten hienoa olisi jos se olisi totta. Siinä tarinassa mummo ja Peetu ovat nyt yhdessä.