torstai 13. lokakuuta 2016

Pieni aurinko

Sanat tuntuvat olevan vähän hukassa. Ajatuksia pyörii päässä paljonkin, äitiä, Peetua ja perusarkea. Mutta jotenkin tuntuu etteivät ne muodostu lauseiksi asti. Samalla tavalla tunteet ovat hukassa. Pyörittelen taas samoja ihmetyksiä kuin kymmenen kuukautta sitten; miksen minä itke? Miten pystyn toimimaan, nukkumaan, katsomaan telkkaria? Pystyn puhumaan äidistä ja hänen kuolemastaan, katsomaan kuviakin, mutta tunne puuttuu. Jos mustavalkoisuus ehtikin jo syksyn myötä kääntymään seepiansävyiseksi, nyt värit ovat taas hukassa. Närästää, henkeä ahdistaa, ihan kuten silloinkin. Kohta lepramylly käynnistyy, ehkä vasta hautajaisten jälkeen.

Olen oppinut itsestäni hirveästi lisää vuoden aikana, nyt tuntuu kuin kertaisin niitä läksyjä. Suru ei tule tunnevyörynä, vaan järkeilynä ja toimintana. Välillä itkettää, ikävä nakertaa, on ankea ja synkeä olo, mutta sellainen huutoitku, Suru ja Romahdus puuttuvat. Kiukkua on, ärsyyntymiskynnys on taas harvinaisen matalalla, mutta muut tunteet ovat piilossa. Kyllä se sieltä taas tulee, varmaan sitten kun kaikki asiat on hoidettu, äiti saatettu matkansa päähän ja viimeiset paperit allekirjoitettu. Eikä siinä kai sitten ole mitään väärää, tämä vain on minun tapani. Vaikka alan oppia sen, se on vaikea hyväksyä. Pitäisi itkeä suureen ääneen, tuntea ja velloa. Ihan kuin se sillä menisi nopeammin ohi. Perunan keittelyä, niinpä niin.

Äitiä (ja isää) tässä enimmäkseen tulee mietittyä niinä hetkinä, kun joutaa miettimään. Mutta Peetua myös. Jotenkin ne alkuajat muistaa nyt eri tavalla, ehkä pimenevän syksyn myötäkin, ehkä tämän tuoreen menetyksen. Mutta sen menetyksen myötä myös huomaa, että Peetusta on päässyt paljon eteenpäin. Elämä oli jo aika hyvin asettunut uomiinsa, suru oli ennakoitavampaa ja tutumpaa, ikävä oli jo jossain määrin ystävä. Tavallaan äidin kuolema toi sen kaiken mieleen kirkkaampana, sen alkuaikojen kaaoksen ja kivun. Tavallaan tämä heitti vielä kauemmas Peetusta, painoi pikkupojan sinne taustalle. Siitä tuntuu olevan jo niiiin kauan, kun Peetua surtiin, tai murehdittiin surun puuttumista.

Seela alkaa olla jo jotenkin samanmoinen kuin Peetu, ei enää mikään vauva vaan ihan oikea ihminen. Seela täyttää Peetun paikan arjessa. Se on kauhea asia sanoa ääneen, mutta se on totta. Me ehdimme elää kahden lapsen kanssa vain neljä kuukautta, se ei vielä tuntunut tutulta, siinä oli vielä uutuudenviehätystä. Elämä yhden taaperon kanssa on tutumpaa. Seela ei tietenkään ikinä korvaa Peetua, ei voisikaan koska on ihan eri tyyppi. Peetun paikkaa sydämessä ei voi kukaan viedä. Mutta yhtä tärkeää on sanoa ääneen, että Peetun muisto ei korvaa Seelan paikkaa, niillä on omat lokeronsa. Kaipaus Peetua kohtaan vain ei ole niin fyysistä enää, aika on tehnyt tehtävänsä, sen viiltävimmän terän on unohtanut. Nyt sujautetaan Seelan käsi hihaan, hänellä on omat juttunsa ja tapansa. Edelleen pelkään, että unohdan Peetusta vielä enemmän, mutta toisaalta niin sen ehkä on oltavakin, jotta päässä olisi tilaa Seelan jutuille.

Joka päivä sitä silti miettii ja haikailee, että olisipa se poika täällä. Olisipa kaksi suloista lasta, isoveli ja pikkusisko. Oltiin pari päivää Tallinnassa ennen äidin kuolemaa, saatiin hiljaisesta ajankohdasta johtuen perhehuone. Siellä oli kerrossänky, joka huusi kolmevuotiasta nukkumaan ja kiipeilemään. Aamupalapöydässä noukin Seelan nokkamukia lattialta kolmattatoista kertaa, tarjosin karjalanpiirakkaa, lihapullaa, nakkia, melonia ja muroja, kaikesta tyttö otti yhden puraisun ja viskasi pois. Mietin surkeana, miten Peetu olisi istunut tuolissa (oikeassa, ei syöttötuolissa) ja syönyt nakkejaan rauhassa. Vaikka viisi minuuttia, mutta ilman että minun pekonini ja kahvini jäähtyvät. Miten ne olisivat kiusanneet toisiaan automatkalla! Ja miten herttaisia kuvia niistä olisi saanut yhdessä. Miten niillä olisi ollut omia juttujaan, olisivat nauraa räkättäneet käheitä naurujaan minun ja Jussin pyöritellessä silmiämme hymyillen.

Mutta vaikka niin paljon kurjaa tapahtuu, niin Seela kannattelee. Ärsyttää, sitten ihastuttaa ja pistää rutistamaan itseään kahdenkin edestä. Rutistamaan mummonkin edestä, Peetunkin sijasta. Vaikka miten paljon surua, ankeutta, ikävää ja puuttuvia kyyneliä elämään mahtuukaan, niin siihen mahtuu myös Seela. Kun siis mietitte mitä meille kuuluu, niin sitähän tänne. Perusjuttuja; kuolemaa ja surua, elämää ja iloa. Joskus jos jonain vuonna olisi enemmän sitä jälkimmäistä, niin ei sekään haittaisi. Mutta selvitään täällä tälläkin sekoituksella. Koska Seela.


2 kommenttia:

  1. Ihana, iloinen ja nauravasilmäinen Seela! On sinulla kyllä mahtavan hyvä syy nousta jokaiseen uuteen aamuun. Kun pieni elämähaluinen ja utelias ihminen vaatii koko yksivuotiaan vaikutusvallalla osaansa äidistä, isästä ja elämästä, siinä on syytä kerrakseen! Voimia sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan! Ei mikä tahansa syy nousta, vaan aivan mahtavan hyvä, utelias ja aurinkoinen syy. Kiitos.

      Poista