keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Syyllisyyksiä ja ikäviä

Hirveä kiire! Elämä tuntuu menevän suremisen ohi, sen aktiivisen suremisen joka aiheuttaa kirjoitustarpeen. Annan sen olla niin aina kun siltä tuntuu, en halua pakottaa tekstiä. Elämä menee surun edelle, siitäkin huolimatta että äidin kuoleman käsittely on vasta ihan alkuvaiheessa. Suru ottaa oman paikkansa viiltävinä nykäisyinä, yhtäkkiä vatsasta vääntävänä kivistyksenä ja jyskyttävän ikävän hetkinä. Äiti ei puutu arjestani, hänen tavaransa eivät ole minun kodissani, minun naamaani vasten heitettyinä kuten Peetun tavarat olivat. Ei likaista juomamukia, ei eteiseen jääneitä kenkiä joita on ihan juuri käytetty ja joiden käyttäjä on ikuisesti poissa. Siksi on kestänyt vähän kauemmin huomata, että äiti todella on yhtä poissa kuin Peetu.

Hautajaiset olivat viikonloppuna. Kauniit, arvokkaat, värikkäät. Oli mukava nähdä ihmisiä, esitellä Seelaa, järjestää äidille hänen näköisensä tilaisuus. Toivon että ymmärrätte minun käyttävän sana "mukava" sen synkimmässä mahdollisessa kontekstissa. Hautajaisten iltana olisi pitänyt saada puhua äidin kanssa, ehdottomasti. Puida tapahtumia, kehua tarjoiluja, päivitellä Seelan kommelluksia, ylipäätään käydä kaikki läpi. Kehua ja kritisoida, ihmetellä ja naureskella; sitä me teimme. Emme me tunteista puhuneet, mutta juoruilu me osattiin! Ja sitä ei voi tehdä kenenkään muun kuin äidin kanssa, ei samalla tavalla.

Kapinoin kai edelleen surua vastaan. Kieltäydyn ottamasta vastaan empatiaa ja kallistetuin päin lausuttuja "miten pärjäät" -kysymyksiä. Ärrrrrsyttäää! Antakaa minun olla, antakaa surun olla, puhutaan vaikka säästä. Ei tältä tuntunut Peetun aikaan, tämän on ihan äidin kuoleman erikoisuus. Mutta kaipa se pohjimmiltaan Peetun kuolemaan liittyy, siihen että alitajunnassani en voi uskoa olevani toiste jo tässä alkupisteessä, kun olin jo päässyt niin pitkälle. Koen edelleen syyllisyyttä siitä, että äidin kuolema ei kolahda yhtä pahasti kuin Peetun. Ja vaikka järjellä koitan vääntää sen hyväksi asiaksi, niin se vääjäämättä aiheuttaa syyllisyyttä myös siitä, että äiti ansaitsisi surun! Tuntuu tosi töykeältä häntä kohtaan, että Peetun kuolema jysähti pahemmin. Hän oli kuitenkin äitini, kyllä hän on vähintään ansainnut Romahduksen, piru vie.

Mutta minkäs teet, tämäkin Romahdus tulee taas tipotellen. Hautajaiset on nyt ohi, tammikuussa se merkitsi kiihtyvää lepraspiraalia. Katsotaan, mistä oireesta se nyt alkaa. Ikävä tihkuu läpi, kyllä vain, mutta tavallaan elämä on asettunut uomiinsa jo kolmen viikon kuluessa. Uusiin uomiin taas, tottakai, en minä äidin kuolemaa voi niin täysin vähätellä. Vanhoihin ei ole enää paluuta, elämästäni puuttuu ihminen joka on ollut siinä 34 vuotta; aina tärkeä, mutta ainakin kolmanneksen ajasta se kaikkein tärkein.

Paljolti se, mitä eniten äidissä kaipaan kiteytyy siihen, etten enää tiedä aikuisen näkökantaa. Ihan mistä vain puhuttiin, oli se sitten lasten kasvatus, ruoanlaitto tai joku täysin triviaali hömppäasia, äidiltä sai aina "oikean" mielipiteen. Siihen sitten vertasi omia ajatuksiaan ja sitä piti jotenkin enemmän totena kuin muiden "aikuisten" ajatuksia. Ehkä tämä on meissä jotenkin sisäänrakennettuna; äiti on oikeassa aina, silloinkin kun on väärässä ja tiedämme sen. Nyt olen yksin, minun on pärjättävä ilman äitiä.

Peetun kuolemankin syyllisyyspeikko kävi kylässä edellispäivänä, kun Seela oli päikkäreillä. Yhtäkkiä pomppasi olkapäälle kun tein lounasta. Hyppi siinä ilkkumassa, että jos olisin tehnyt sen ihan pienen ratkaisun ja lähtenyt päivystykseen, niin Peetu olisi täällä. Se olisi ollut vain aivan pieni leikkaus, ja Peetu olisi täällä. Muistelisin läheltä piti -tilannetta, valittaisin harmaasta säästä ja iltakitinöistä, mutta Peetu olisi täällä. "Se oli sinun ratkaisusi, sinä olisit voinut pelastaa Peetun. Kärsit nyt omasta typeryydestäsi, Peetu voisi olla täällä." Ihan sairaan raskas kaveri se peikko. Kuuntelin sitä hetken, tuntui hirveän pahalta. Sitten laitoin Frendit pyörimään, ensimmäisen kauden ties miten monetta kertaa alusta, ja peikko haihtui omaan nurkkaansa. Tapaamisiin, mulkku.

Siitäkin huolimatta todettiin eräs ilta Jussin kanssa melkein yhteen ääneen, miten jo nyt voidaan uskoa olevamme aikanaan onnellisempia kuin ennen Peetun kuolemaa. Hurja ajatus, mutta ihan totta. Mikään ei ikinä tule olemaan yhtä täydellistä kuin olisi, jos Peetu (ja äiti) olisi(vat) täällä. Mutta koska ei(vät) ole, niin näissä uusissa uomissa me tulemme olemaan onnellisempia kuin niissä vuoden takaisissa uomissa. Olemme onnellisempia iltakitinästä, harmaasta päivästä leikkipuistossa, tavallisesta arjesta. Koska Seela on olemassa, koska me olemme olemassa, koska vaikka maailmassa on paljon pahaa, siellä on myös paljon hyvää. Loppujen lopuksi se tavallinen arki on suurinta juhlaa, elämän parasta aikaa.

Ja niin taas yksi päivä on saatu iltaan saakka, päivä ilman Peetua ja ilman äitiä. Vielä vähän telkkaria ja suklaata, uuteen päivään. Uuteen aamuun ilman Peetua ja ilman äitiä. Joskus ne vielä ovat vain uusia aamuja, piste. Vielä menetykset määrittävät minua, mutta jos jokin on varma, niin se on aivan varma että aina niin ei tule olemaan. Aina tämä sekopäinen vuosi tulee olemaan osa minua, mutta joku päivä se ei ole määrittävä tekijä. Kunhan nyt vain hitto vieköön lakkaatte kuolemasta, ihmiset!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti