Joulukuu

Vuosipäivä lähestyy. Kohta kaikki vuoden päivät on käyty läpi ilman Peetua, ensimmäisen kerran. Toivottavasti tämä tosiaan on ollut se vaikein vuodenkierto. Ei olo ja suru varmasti hetkessä helpota kahden viikon päästäkään, mutta uskon yhä kirkkaammin siihen, että kevät on jo helpompi. Kesäkin, ja ensi syksy. Peetu on aika hyvin ottanut paikkansa siinä omassa lokerossaan sydämessäni, sielussani ja elämässäni. Ikävä asuu siellä samassa lokerossa - ja se loputon rakkaus. Viiltäviä muistoja tulee yhä harvemmin, eivätkä ne revi enää ihan yhtä kipeästi kuin puoli vuotta sitten. Olen hyväksynyt sen tosiasian, että Peetu ei palaa. Aika nopeastikin sen kai loppujen lopuksi hyväksyi, kun ei muutakaan voinut. Peetun ruumis oli niin hauras, mutta niin pysäyttävä ja voimakas. Anoppini sanoi hyvin; edes hän, joka yleensä kapinoi kaikenmoisia tapahtumia ja asianlaitoja vastaan, ei voinut siinä hetkessä kuin painaa päänsä ja nöyrtyä. Peetu oli jotain suurempaa, kuolemaa vastaan ei ollut mitään sanottavaa.

Peetun poissaoloon on jopa tottunut. Seela täyttää hänen paikkansa arjessa aika täysivaltaisesti; pitää kädet täynnä, naurattaa ja täyttää tarpeen hoivata. Joitain vuosia sitten äiti osti minulle sellaisen täytettävän joulukalenterin, lapsilleni annettavaksi. Muutaman vuoden hän täytti sitä minullekin, ja se oli maailman paras kalenteri! Sieltä tuli kynttilöitä, sukkia, pikkujuttuja. Viime vuonna täytin sen Peetulle. Hartaudella valitsin sisukset; muumisuklaakolikoita, autotarroja, autosukkia, rusinoita. Jouluaatoksi pieni Postimies-Pate. Kuudentenatoista päivänä Peetu jaksoi vielä avata luukun, mutta seitsemästoista jäi katsomatta, ja kaikki sen jälkeen. Pate lähti jollekulle toiselle. En halunnut täyttää kalenteria Seelalle, en ainakaan vielä. Vähänpä hän siitä kai olisi ymmärtänytkään. Ehkä en enää ikinä täytä sitä kalenteria, se on niin riipivän konkreettinen muisto siitä, miten viime joulua ei tullut.

Tavallaan tuntuu helpottavalta tehdä joulua uuteen kotiin, mutta kaikki on niin eri tavalla kuin kaksi vuotta sitten. Olen sukupolvien vetovastuussa, äiti on poissa 34 joulun jälkeen. Peetukin on poissa, mutta toisaalta hän oli tällä vain kaksi joulua. Hänen läsnäoloonsa jouluaattoisin en ollut yhtä tottunut kuin äidin. Mutta tunnen jo Peetun kuoleman painon joulussa, koristeissa ja lauluissa jos niitä hetkeksi pysähdyn miettimään. Vuosi tulee täyteen ihan pian, se on tavallaan kuin minut heitettäisi uudelleen siihen kaikkeen.Samalla tavalla kuin silloin tuntui pahalta miettiä kaikkea, mikä oli tuttua vain henkäys aiemmin. Nyt se on kauempana, mutta nuo alun kaameat, etovat, painavat ajat palaavat etualalle.

Pari viikkoa sitten oli kurjempi vaihe. 11 kuukautta Peetun kuolemasta, melkein vuosi. Nyt on mieli on taas kirkastunut hetkeksi, veikkaisin että maksimissaan kahdeksi viikoksi. Toisaalta kaikki veikkaileminen on ihan turhaa, tunnemyräkät ja aallonpohjat tulevat ennakoimatta. Sain siitä muistutuksen viimeksi eilen. Jussin veljen avopuoliso oli soittanut minulle enkä ollut kuullut puhelinta. Meni ehkä puoli minuuttia ennen kuin sain hänet langan päähän. Tuon puoli minuuttia tärisin, hädin tuskin hengitin. Päässäni takoi vain "Jussin äidille on sattunut jotain". Kun sain sisäistettyä hänen asiansa, joka koski joulun valmisteluja, vedet tulvahtivat silmiini ihan varoittamatta. Reaktio toistui kun soitin Jussille päivitelläkseni puskista tullutta hätääntymistä ja itkua, joka tulvahti kun pelästyminen helpotti. Tämä taitaa olla äidin kuoleman perintöä, puhelinsoitosta panikoiminen. Jussi kuulemma pelästyy edelleen joka kerta kun soitan hänelle töihin, varsinkin jos soitan sellaisiin aikoihin, kun Seela on heräilemässä yö- tai päiväunilta.

Kaikesta huolimatta ikävä minulla silti on, kaipaan Peetua yhä joka solullani. Ja äitiä, tietenkin. Tulen olemaan iloinen, kun tämä jouluhössötys on ohi. Siedän sen, varmasti jonain vuonna vielä nautinkin siitä. Nyt koitan vain hengittää sen läpi. Teemme me joulun silti, juuri sen verran kuin hyvältä tuntuu. Aikaisempina vuosina koristeet ja kuusi on räjäytetty kotiin näihin aikoihin vuotta, viimeistään. Tänä vuonna tuo räjähdys tapahtuu vasta 18.12., aikaisintaan.

Vähän pelkään sitä isoa joululaatikkoa varaston perukoilla. Se on pakattu vuorokausi Peetun kuoleman jälkeen; äiti sen pääasiassa pakkasi. Tavallaan tekisi mieli nakata koko loota kierrätykseen ja ostaa uudet koristeet. Mutta annan laatikon olla, olen kärsivällinen. Otan sen sisään parin viikon päästä ja katson, miltä tuntuu avata se. Jotkut esineet varmasti palaavat suoraan sinne varastoon, ehkä jopa suurin osa, mutta osan otan tänne kotiin vaikka väkisin. Tunnustelen niitä, koitan ovatko ne sydämeen liian teräviä vai siedettäviä. Ehkä korjaan joulun pois jo ennen uuttavuotta, kuka tietää. Tänä vuonna saan tunnustella mikä tuntuu hyvältä ja viettää juuri sen verran jouluisan joulun kuin tuntuu hyvältä. Ehkä ensi vuonna tämä aika vuodesta on jouluisampi, jo Seelankin vuoksi.

Yksi suurimmista tekijöistä siinä, että mieleni on parin viikon takaisesta valoistunut on se, että sain töitä! Osa-aikaisesti tosin, iltoja ja viikonloppuja tammikuun loppuun asti. Se käy minulle juuri nyt paremmin kuin mikään muu. Seelalle ei tarvinnut etsiä hoitopaikkaa, kun saamme muutaman tunnin apuja anopilta ja isältäni. Työ on juuri sellaista asiakaspalvelutyötä "raakana", jota olen viime vuosina huomannut kaivanneeni. En tiedä, miten pitkään se tuntuu yhtä hyvältä kuin ensimmäisten parin päivän jälkeen, mutta se on sen ajan murhe.

Juuri nyt työ tuntuu hyvältä ja mielekkäältä. On korvaamatonta päästä käyttämään aivojaan muuhunkin kuin suruun ja hiekkalaatikkoleikkeihin; minä kelpasin, minä osaan, minä opin. Minä pystyn tähän! Kauniita tavaroita ympärilläni, muutama tunti päivässä pari kertaa viikossa, varovaisin askelin takaisin ihmisten pariin, työelämään. Olen muutakin kuin äiti, muutakin kuin lapsensa haudannut äiti ja äitinsä haudannut lapsi, potilas, sureva ystävä, tikittävä mielenterveyspommi - minä olen myymälänhoitaja, ainakin tammikuuhun. Mahtavaa!

Samalla olen pohdiskellut suhdettani työhön, omia tulevaisuudenkuviani ja suuria kysymyksiä. Kun on kivunnut yliopistonmäelle viisi vuotta ja vuodattanut verta, hikeä ja kyyneliä gradun äärellä, tuntuu hurjalta heittää se kaikki menemänä tekemällä työtä jota olisi voinut ryhtyä tekemään suoraan lukion penkiltäkin. Mutta eivät ne vuodet siellä yliopistonmäellä ole hukkaan menneet, vaikka jostain syystä jäisinkin aikanaan eläkkeelle myymälästä. Tärkeintä on kuitenkin tehdä sitä, mikä tuntuu hyvältä ja mielekkäältä, ei sitä mitä on 15 vuotta sitten kuvitellut haluavansa tehdä. En halua tehdä jotain työtä siksi, että on siihen koulutus, että on pakko. Haluan tehdä sitä, mikä tuntuu yhtä hyvältä kuin tämä tuntuu minusta juuri nyt. Ei niitä asioita vuoden aikana ihan hirveän paljon ole ollutkaan, joten olen hitto vie ansainnut tämän! Peetun kuoleman vuosipäivänkin olen töissä. Aion olla, pystyn siihen. Mitä se palvelee, että istun kotona miettimässä vuoden takaista, se kaikki jyskyttää takaraivossa kuitenkin. Niin että tervetuloa poikkeamaan, eräässä turkulaisessa liikkeessä ehkä tavataan!