Viimeisistä ensimmäisiin

Vuosi sitten tänään oli lauantai, sellainen peruspäivä. Lähdettiin aamulla Peetun kanssa kahdestaan salille; minä jumppaan ja Peetu leikkimään leikkitädin kanssa. Varmaan sain suukon liikennevaloissa, kun juostiin jo vähän myöhässä parkkipaikalta kadun yli Motivukseen. Usein pyysin siinä suukon, kun oli ollut kiireinen aamu ja pinna kireällä myöhästymisestä. Sain sen suukon ihan joka kerta. Peetu papatti kuin papukaija, höpisi niitä omia kaksivuotiaan tärkeitä juttujaan, havainnoi autoja ja lintuja, mutta keskeytti aina sen suukon ajaksi. Jumpan jälkeen mentiin isoon kauppaan, papatus kuului takapenkiltä ja ostoskärryistä. Sitten kotiin katsomaan miten isi ja pikkusisko ovat pärjänneet.

Päikkärien jälkeen lähdettiin Naantalin mummolaan. Sydämessä jysähtää; vuosi sitten mentiin nelihenkisenä perheenä mummon ja pappan luo. Nyt meitä on kolme ja pappa asuu siellä yksin. Epätodellista, silti niin raskaan totta. Mummolassa syötiin jotain, en edes muista mitä. Ehkä lihapullia? Ei, niitä oli kotona seuraavana päivänä. Jälkkäriksi oli jäätelöä; pistaasia ja jotain muuta. Peetu otti pistaasia. Hetken kuluttua syömisestä poika alkoi hieroa silmiään ja meni kalpeaksi. Kömpi pöydän alle ja oli poloinen. Ihmeteltiin hetki ja tajuttiin, että Peetu oli saanut allergisen reaktion pähkinään. Koska poika meni vaisummaksi, soitin hätänumeroon. Tuli ambulanssi, en tiedä vaikka olisi ollut sama kuin seuraavana torstaina. Kiva setä ja täti. Tutkivat pojan, konsultoivat lastenpolia ja antoivat ohjeet lähteä polille jos vointi huononisi. Koska meillä oli kotona allergialääkettä, alettiin tehdä lähtöä kohti kotia ja lääkekaappia. Laitoin Peetun autoon omalle puolelleen. Kun avasin oman oveni noustakseni autoon, Peetu itki. Haistoin oksennuksen.

Oksennuskammo pyyhkäisi ylitseni, mutta aloin toimimaan. Nostin Peetun autosta yökkimään ojan pientareelle. Hän itki. Soitin äidille, että tulemme takaisin. Poika putsattiin, autoistuin vaihdettiin mummolan varaistuimeen ja äitini jäi pesemään meidän istuintamme. Juuri sellainen äiti oli, otti tuosta vain hoitaakseen asian, jonka tekeminen olisi itselleni ollut vaikeampaa. Juuri tuollaisina hetkinä tulen kaipaamaan äitiä eniten. Soitin lastenpolille, sanoivat että allerginen reaktio helposti aiheuttaa oksentamista. Pitäisi nyt vaan saada se Zyrtec nopeasti.

Lähdimme uudelleen matkaan, minä ratissa ja Jussi pidellen ämpäriä. Kotona Peetu sai allergialääkettä ja oli hetkessä oma itsensä, pomppi sohvalla vielä kymmeneltäkin. Ja me annoimme pomppia, koska olimme niin helpottuneita. Talletin ambulanssista saamamme tapahtumakertomuksen lompakkooni; olisipa jännä muisto vauvakirjaan laitettavaksi. En laittanut, voitte olla varmoja. Heitin pois kiireen vilkkaa, kun helmikuussa sen lompakosta löysin. Voi miten olisi ollut ihanaa selvitä sillä säikähdyksellä! Voi onneksi en silloin tiennyt, että viikkoa myöhemmin istuisin Kriisikeskuksen tapaamisessa. Onneksi, onneksi en tiennyt että Peetun elämän viimeiset neljä päivää olivat alkaneet.

Huomenna tulee vuosi siitä, kun käytiin joulumarkkinoilla ja ihailtiin tuomiokirkon kuusta. Syötiin markkinoilla makkaraa ja kotona lihapullia, Peetu veti niitä kaksin käsin ja meitä hymyilytti; ei se oksennus ainakaan vatsatautia ollut. Naurettiin Seelalle, joka sai ensimmäiset lusikalliset kiinteitä.

Ylihuomenna oli viimeinen maanantai, Peetu viimeistä kertaa perhepäivähoitajalla. Hain hänet sieltä ennen päiväunia pois, kun allergia lehahti uudelleen. Sitten oli viimeinen tiistai, viimeiset leikit leikkipihalla. Lohikäärmepuistossa nähtiin sattumalta mummi, joka oli matkalla salille. Viimeinen kirjastoreissu, sikahieno ötökkäkirja ja Timppa-video, joka pyöri nonstoppina Peetun viimeisen vuorokauden. Viimeiset painit isin kanssa; muistan miten komensin poikia rauhoittumaan ja lähtemään iltapesulle. Puuron jälkeen Peetu näki kamerani hyllyn laidalla. "Vauva sylkkiin, äiti ottaa kuvan", Peetu vaati ja näin tehtiin. Otettiin isistäkin kuva molempien "vauvojen" kanssa. Viimeinen, Peetun viimeinen kuva.

Julkaisin tuon kuvan Facebookin vertaisryhmässä Peetun syntymäpäivänä. Joku kommentoi, että ehkä Peetu aavisti lähtevänsä ja siksi halusi jättää ihanan kuvamuiston. Ehkä, kaunis ja lohduton ajatus. Niin lohduton, että mieluummin ajattelen Peetun vain halunneen pitkittää nukkumaanmenoa.

Ensimmäinen vuosi on ihan kohta täynnä. Kohta jokaikinen vuoden päivä on eletty läpi ilman Peetua. En tiedä onko vaikeampi miettiä vuotta taaksepäin näinä päivänä, Peetun viimeisinä, vai tuleeko ensi viikolla olemaan vaikeampaa, kun taaksepäin katsotaan niihin kamaliin päiviin, hirveimpiin hetkiin.

Ensimmäinen hengenveto kosketettuani kylmää poskea. Ensimmäinen puhelu. Ensimmäinen ilta ilman Peetua, ensimmäinen vertaistukiryhmä. Ensimmäinen kauppareissu, ensimmäinen viikko. Ensimmäinen kerta lenkillä, ensimmäinen yö kotona. Äiti oli silloin siinä, piti huolta kuten lapsena sairastaessani. Huolehti, ruokki, ymmärsi puolesta sanasta. Onhan tässä edelleen porukkaa ympärillä ja iloakin, mutta kyllä mennyt vuosi on jättänyt kaksi ammottavaa aukkoa elämääni. Kaksi haavaa; toisessa jo hento rupi päällä, toinen vielä tihkuu verta. En tiedä kumpi on kumpi.

Vuoden pimeimmät päivät, nämä ne ovat. Kohta lähdetään valoa kohti, toista vuotta kohti, voitteko edes uskoa? Edelleen odotan koska helpottaa. Taaksepäin on helpompi katsoa, ja sen muutoksen näkee kun selaa näitä tekstejä vuoden ajalta. Näkee sen, että se tosiaan helpotti ja helpottaa edelleen. Koskaan "se" ei ole valmis,  sillä Peetu puuttuu aina. Näinä vuoden pimeimpinä päivinä ikävä on pudottavampaa, itku herkemmässä, syöpä sitkeämmässä.

Kevättä kohti silti mennään, vihreää räjähdystä ja ties mitä tunnetaajuuksia. Kunhan päästään ensi lauantain yli, ja "viimeiset" vaihtuvat "ensimmäisiin". Kunhan joulu on ohi ja vuosi vaihtuu jo toiseen kokonaan uuteen ilman Peetua, nyt ilman äitiäkin. Kunhan vain tämä pimein pimeys väistyy. Kunhan kukaan ei kuole. Kunhan Seela suukottaa minua, niin kyllä tämä tästä. Nyt hetkinen hengenveto kerrallaan, sitten taas takaisin varovaiseen normaaliin, varovaiseen hymyyn.