Vuosi ja neljä päivää

Suruvuosi on ohi. Olen jo vuoden elänyt ilman Peetua. Kuten odotinkin, olo ei ole yhtään sen helpompi. Suru ja ikävä olivat kevyempiä kantaa pari kuukautta sitten. Vuosipäivä ja joulu tekivät tehtävänsä; itku on herkemmässä, ärsyyntymiskynnys matalalla, lepramylly pyörii vinhaa vauhtia. Mutta jos se helpotti menneen vuoden aikana, se helpottaa varmasti uudelleenkin.

Tavallaan tämä tuntuu hyvältäkin. Kuluneen vuoden aikana tietyt merkkipaalut ovat menneet ohitse ilman suurempia kipuiluja, kuten äitienpäivä ja Peetun syntymäpäivä. Tuntuu terveeltä, että kuoleman vuosipäivänä on ahdistanut enemmän; niin sen kuuluukin tehdä. Äiti on myös ollut enemmän mielessä, vaativampana ja painavampana; se lienee joulun tekosia se.

Viime viikko oli vielä ankeampi, ne viimeisten yhteisten päivien vuosipäivät. Lauantaina se kelkka kääntyi, aamusella jo. Siihen asti olin koko vuoden miettinyt miten täydellistä elämäni oli vuosi sitten. Lauantaina kahdeksalta se muuttui; siitä eteenpäin olen ajatellut, että onneksi elän tätä vuotta ja tätä hetkeä, enkä viime vuotta. Ei olo nytkään ole tosiaan riemuisa ja rento, mutta ainakin ihan pirun paljon parempi kuin vuosi sitten.

Menneestä vuodesta haluaisin esittää muutamia kiitoksia. Teitä lukijoita on paljon, osa ihan täysin tuntemattomia, osa puolituttuja, osa kaikkein lähimpiä. Kaikkien myötäelosta, sytytetyistä kynttilöistä, lämpimistä ajatuksista, viesteistä, halauksista, lenkkiseurasta, kaikesta olen kiitollinen. Erityisesti haluaisin kuitenkin mainita muutamia tyyppejä. Ensinnäkin Sanna, Peetun kummitäti ja vanhimpia ystävistäni, noin ystävyysvuosina ajateltuna. En tiedä mihin olisin joutunut ilman puheluitasi, viestejäsi ja tapaamisiamme, vaikka välimatkaa onkin. Sinun läsnäolosi on tuntunut ehkä voimakkaimmin, olet mahtava ja rakas, täysin vailla vertaa. Kiitos Henna, kun olet jaksanut analysoida syöpäoireitani mihin tahansa aikaan vuorokaudesta, et tiedäkään miten suuri henkireikä se on ollut. Mira; olit täysin oikea ihminen kokemaan kuolinpäivän kauhut rinnallamme, paiskaannuit soppaan sattuman kaupalla, mutta autoit meitä kaikkia pysymään tolpillamme tuona päivänä. Krista; eniten sinussa arvostan sitä, että tiedän Peetun muiston elävän perheessänne aina. Se lohduttaa enemmän kuin voin ikinä kertoa. Kiitos Pia, kun olet jaksanut kysellä kuulumisiani silloinkin, kun en ole jaksanut juuri mitään vastata. Kiitos, että olit hereillä äidin kuolinyönä.

Kiitos te kaikki, jotka olette kaukana ja joiden kanssa en usein tapaa, mutta joiden tiedän olevan siellä ihan koko ajan (kuten Niina, Leena, Tiina, Marianne, Sini, Nata ja Tumppi, Mira ja Aapo, Kirpsu). Teidän kanssanne on niin helppo olla oma itsensä, nauraa ja itkeä, puhua Peetusta ja ihan muusta. Toivon, ettei kukaan teistä nimeltämainitsemattomistakaan ota loukkauksena sitä etten nimennyt teitä erikseen; teitä on niin valtavasti. Yksi tärkeimmistä asioista mitä Peetun kuolema on minulle opettanut on se, että ympärilläni on valtava joukko upeita ihmisiä, niin aidosti välittäviä ja suurisydämisiä. Olen pökertynyt kun edes mietin teitä kaikkia ja vuoden varrella saamaamme tukea. Olen valtavan onnekas, etten ole joutunut kohtaamaan syyllistäviä kommentteja, en ihmettelyä siitä miksi yhä suren, kukaan teistä ei ole käskenyt unohtamaan, kaikkien kanssa Peetun muisto elää ja se on valtavan hienoa.

Vertaiset, te olette valaneet minuun uskoa siihen, että tällaisen kanssa oppii elämään. Kaikki tunteeni ovat olleet teille tuttuja, teidän seurassanne tunnen olevani normaali. Hanna; kiitos kun olet kertonut Rasmuksen elämästä ja omasta surustasi, samalla sanoittaen sellaisia omia tunteitani, joille en itse ole löytänyt muotoa. Olet ajatuksissani, Rasmuksen kanssa kuten aina. Kiitos Ritva ja iskä; olette jakaneet saman surun ja kuitenkin omanlaisenne, olette huolehtineet meidän voinnistamme ja käytännön asioista. Kiitos äiti, että hoidit meitä alkuvuoden, että soitit joka päivä (vaikka se ärsyttikin toisinaan), patistit oikeissa paikoissa ja jarruttelit oikeissa. Minulla on ikävä sinua.

Jussi, kiitos kun olet kestänyt minua koko vuoden, ja ilmeisesti aiot kestää tästä eteenkinpäin. En ole ollut helpointa suruseuraa, mutta uskomattomalla tyyneydellä olet jaksanut vakuutella etten ole kuolemaisillani ja olet ottanut vastaan kaikki kiukutteluni, saanut minut nauramaankin. Rakastan sinua. Kiitos sinulle rakkain Seela siitä, että olet olemassa. En tiedä mitä olisin ilman sinua, enkä halua sitä edes miettiä.

Peetu, kiitos että olit olemassa, että olit niin täydellinen. Kiitos että synnyit juuri meille ja teit minusta äidin. Rakastan sinua viimeiseen hengenvetooni asti. Äidillä on sinua aivan valtava ikävä.