Sairasta menoa

Taas on melkein viikko vierähtänyt siitä, kun minulla on tuntunut olevan mitään asiaa. Se viikko onkin lähinnä mennyt sairastaessa ja googlatessa. Olen diagnosoinut itselleni muutamaa eri tyyppiä syöpää, muun muassa runsaasti alkoholia ja tupakkaa käyttävien yli 60-vuotiaiden keskuudessa suosittuja tyyppejä. On ollut patteja kaulassa ja jalassa, kipuja siellä täällä (pistäviä, jomottavia, satunnaisia, toistuvia), huimausta, hengenahdistusta, pahoinvointia, mahaa sekaisin, korvakipua, äänen painumista ja sen sellaista. En ole varmasti vielä keksinyt minkätyyppisestä syövästä on kyse, mutta kerron teillekin kunhan se joskus varmistuu. Suosikkejani toki ovat ne, jotka voivat olla oireettomia kovinkin kauan.

Tämä oli kyllä ihan odotettavissakin, muistan vastaavanlaisen ajanjakson parinkymmenen vuoden takaa, kun mummoni kuoli ollessani 13-vuotias. Silloin tarkkailin luomieni määrää, kasvua ja sitä vaihtoivatko mystisesti paikkaansa. Silloinkin se ajan oloon helpotti; pitää luottaa siihen että niin käy nytkin.

Vielä kun saisin pääni uskomaan, ettei ole kyse sen vakavammasta! Terveyskeskuksen lääkäriä en saanut kovin vakuuttuneeksi, hän sanoi voivansa laittaa minut perusverenkuvaan "jos niin haluan". Teki mieli sanoa, että haluaisin kokovartaloskanneriin, mutta en taida näillä oireilla sinne päästä. Varsinkin kun papereissa lukee minun menettäneen lapseni. Verenkuvan tulokset olivat hyvät, mutta eihän se minua auta, kun nopea googlaus kertoo ettei mikään siinä viittaa syöpään jos sellainen on olemassa. Onhan se toki kunnioitettavaa, että minua tutkitaan niiden oireiden perusteella joita minulla on, eikä niiden joita kuvittelen minulla olevan. Ja jos minut tutkittaisi kunnolla nyt, niin että oikeasti vakuuttuisin olevani fyysisesti terve, varmasti parin viikon kuluttua keksisin (tai siis löytäisin) taas uuden oireen.

Peetun pikkusiskon kanssakin käytiin tutkimuksessa. Tarkoitus oli siis ultrata hänen suolistonsa tuon Meckelin divertikkelin varalta. Ultraava lääkäri kuitenkin ilmoitti heti ettei edes yritä tutkia suolta, koska siellä on vauvoilla niin paljon kaasua ettei mitään näy kuitenkaan. Kuulemma tytöllä on kuitenkin sisäelimet oikeilla paikoillaan, kaipa sekin on iloinen uutinen.

Kun tuo hysteerinen olo hyökyy yli ahdistuksena, huimauksena ja varmuutena siitä, että olen kuolemaisillani, olo on arvatenkin melkoisen kaamea. Mutta olisin ollut yllättynyt, jos lapsen kuolema ei olisi aiheuttanut jotain tämän kaltaista. Siis jos olisin "selvinnyt" vain itkeskelyllä ja ikävällä. Kaipa tämä on se minun tapani romahtaa. Ei voi kuin ottaa vastaan se, mitä eteen heitetään ja koittaa rämpiä sen läpi.

Se harmittaa, että tämä fyysinen oireilu ja hysteria vie huomiota Peetulta. En ole viikkoon surrut häntä niin kuin haluaisin, kaivaten ja suruissani. Peetu on hautautunut tämän googlailun alle. Taidanpa nostaa hänet hetkeksi etualalle, katsoa nyt pikkusiskon nukkuessa muutaman kuvan ja kuunnella jonkun itkubiisin, vaikka tämän -olkoonkin että sen nimi on Äiti (säv. + san. Kari Haapala, esittäjä Juha Metsäperä):

Mä puhun sulle aina silloin kun muut ei nää 

kun ikävä kasvaa niin suureks, että sen alle jää 

ja kerron mitä meille kuuluu, miten isä harmaantuu 

ja miten elämä on mennyt 

ja mitkä haaveet toteutui 

ja mitkä haaveet sun myötä hautautui.