keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Viimeiset hetket

Viime päivinä Peetun viimeiset hetket ja kuolema itsessään ovat pyörineet mielessä paljon. Osittain siksi, että olemme tavanneet muutamia ystäviä, joille olemme joutuneet kertomaan Peetun viimeisistä ja meidän peetuttoman elämämme ensimmäisistä hetkistä. Joutuneet, saaneet, en tiedä. Välillä tekee hyvää puhua jollekin "uudelle", ikään kuin uudelleen asioita kerratessa ne tulisivat eri tavalla todeksi. Eri lailla ne ehkä kertookin verrattuna ensimmäisiin päiviin. Osittain nuo hetket ovat olleet mielessä siksikin, että olemme Jussin kanssa olleet jonkinlaisen lievän vatsapöpön kourissa, mikä taas on muistuttanut Peetun viimeisestä vuorokaudesta ja laittanut miettimään onko hänen olonsa ollut samanlainen vai erilainen. Tänään on kymmenen viikkoa tuosta "vatsatautipäivästä".

Peetu siis heräsi tiistain ja keskiviikon välisenä yönä viikkoa ennen joulua ja valitti mahaansa. Todella valitti, huomasin että teki kipeää. Soitin pariin otteeseen lastenpolille, josta kerrottiin että norovirusta on liikkeellä paljon ja se aiheuttaa koviakin vatsakramppeja. Käskivät seurailla tilannetta ja tulla näytille jos kivut eivät hellitä. Ne kuitenkin loppuivat, kun Peetu alkoi oksennella tunnin välein. Päivän mittaan hän kävi poissaolevammaksi ja raasummaksi, minkä uskoin johtuvan oksentelusta. Mahakivut kuitenkin loppuivat, joten en ollut huolissani kuin siitä, että noro jyrää meidät kaikki, myös pienen vauvan.

Torstaiaamuna Jussi lähti hierojalle ja Peetu "torkahteli" olohuoneen sohvalla. Muistan ihmetelleeni hänen kylmiä käsiään ja sitä miten silmät eivät menneet kunnolla kiinni hänen nukahdellessaan. Luulin sen johtuvan vain pahasta olosta, se on se miksi koen äidinvaistoni pettäneen minut ja miksi "minun olisi pitänyt tajuta". Oikeastaan se jysähti tajuntaan vasta eilen, kun joku toisti monennetta kertaa saman (laihanpuoleisen) lohdun jota itsekin olen hokenut; Peetu sai nukahtaa kotiin. Sen kummemmin miettimättä sanoin, että Peetu ei nukahtanut vaan kuoli. Tajusin sanat vasta kun ne olivat tulleet suustani ulos ja sitä seuraava olo oli hyytävä. Ihan kuin vasta silloin olisin tajunnut sen; Peetu ei "lähtenyt unessa" tai "nukahtanut kotiin", hän kuoli. Ei unessa, vaan kuoli. Silmät puoliksi auki, minun sitä edes tajuamatta.

Pikkuhiljaa alitajunta alkaa päästää tavaraa läpi. Jussi näki edellisyönä unta, jossa Peetua elvytettiin ja olohuoneesta kuului piippausta. Samalla hetkellä kun hän unestaan kertoi, muistin itsekin tuon piippauksen kaiken kaaoksen keskellä. Mikä lie härveli onkaan ollut, sen muistan jotenkin samalla tavalla alitajunnasta kuin teknisen tutkinnan kameran räpsähdykset ja välähdykset. Paljon siellä taitaa olla tavaraa piilossa, kipeää ja kurjaa tavaraa joka tihkuu tajuntaan palvellen omaa tarkoitustaan.

Ajoittain minua on kiusannut muisto siitä, miten olin makuuhuoneessamme syöttämässä vauvaa ja Peetu sanoi sohvalta pari kertaa "äiti". Vastasin, että äiti on täällä toisessa huoneessa, nuku vain. Sen jälkeen hän mutisi jotain, mistä en saanut selvää. Ehkä tervehti Kaapoa, joka tuli hakemaan, ehkä vain houri viimeisillä hetkillään. Yksin joutui lähtemään pieni raukka. Voidaanko leikkiä, ettei hän tajunnut sitä, ettei ollut peloissaan?

Uskoisin että jokaisella lapsensa (tai ylipäätään rakkaansa) menettäneellä on tämä sama taakka harteillaan, riippumatta siitä miten kuolema on tapahtunut. Olisi lempeää muistella vain elävää ihmistä kaikessa kauneudessaan ja karuudessaankin, mutta muistot ja/tai mielikuvat viimeisistä hetkistä kiusaavat. Uskon silti, että jonain päivänä niidenkin työ on tehty ja vaikka ajoittain palaavatkin piinaamaan, eivät tee sitä niin usein kuin nyt. Kunhan mieli on jauhanut varsinaisen menetyksen hetken tarpeeksi hienojakoiseksi, se valuu muistojen sekaan ja melkein häviää. Siihen asti mielen syövereissä taitaa vaania kaikenmoisia piippauksia odottamassa omaa vuoroaan ja sen kanssa on vain koitettava elää.


11 kommenttia:

  1. Kirjoitat niin repivän kauniisti. Repivän, sillä tekstisi aukaisee myös omat muistot, jostain syvyydestä. Hyvä se vain on, omat piippaukset meistä monilla. En voi kuin ihailla avoimuuttasi ja tapaasi kertoa kokemastanne. Paljon voimia kohdata kaikki piippaukset - piippaus kerrallaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kovasti samanlainen tyyli on sinullakin ja löydän omista teksteistäsi tosi paljon itseäni. Voimia sinullekin yhä vaan, joka päivä.

      Poista
  2. Repivä tämä teksti todellakin oli. Jotenkin nyt vasta ymmärtää konkreettisesti, mitä olette joutuneet kokemaan. Kyllä ne huonot muistikuvat varmasti piinavat aina mieltä mutta ne haalistuvat ja menettävät värinsä ajan kanssa. Luotetaan siihen. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luotettava on, uskon että myös sun "piippaukset" ajan myötä helppaavat. Kohta nähdään!

      Poista
  3. Mä olen lukenut tän tekstin uudestaan ja uudestaan ja aina alan kirjoittaa kommenttia kunnes tajuan että mä en tiedä yhtään mitä sanoisin. Kuten yllä kirjoitettiin, repivä kirjoitus kuvaa todella hyvin. Taaskaan en voi kyyneleitä pidätellä ja haluaisin lähettää teille niin paljon voimia kuin vain ikinä <3 <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos toivotuksista ja siitä että luet kyynelistä huolimatta.

      Poista
  4. Tämä oli pysähdyttävävin kirjoitus tähän mennessä.. Ei voinut muuta kun itkeä..Kamala ajatus että Peetu oli yksin viimeisellä hetkellään ja jos hän yrittikin pyytää äitiä auttamaan.. Toivottavasti pieni lähti ilman kipuja.. Järkyttävän surullista. Voimia teille paljon!<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tulipa kamala olo tästä kommentista! Uskon ettet tarkoittanut pahaa, herätti vain ajattelemaan miten tottunut olen siihen, että tässä surussa ajatuksiani yritetään siloitella ja lohduttaa sanomalla juuri se, mitä haluan kuulla.

      Tässä tapauksessa se mitä haluan kuulla ja mitä olen tottunut kuulemaan on se, ettei Peetu tajunnut olevansa yksin, ei pelännyt, kärsinyt tai tuntenut oloaan hylätyksi.

      Kun mietin sitä, miten tottunut olen lohduttaviin kommentteihin, tuli mieleen että asia on kai ennemin tai myöhemmin käsiteltävä tältä sinunkin esittämältäsi kantilta. Siltä tuskaiselta, raastavalta ja pohjattoman surkealta, syyllistävältä kantilta.

      Ehkä mieli ei vielä ole valmis siihen, ehkä se tulee vasta vuosien päästä. Nyt vielä se tuntui ihan liian pahalta, edes nähdä noita lauseita kirjoitettuna. Annoit silti ajattelemisen aihetta.

      Poista
  5. Hei, pakko kirjoittaa...Löysin blogisi sattumalta noin viikko sitten ja ensin luin muutaman kirjoituksen, seuraavana päivänä kaikki ja nyt olen melkein päivittäin palannut lukemaan satunnaisia kirjoituksiasi. Haluan sanoa, että olet ehdottomasti yksi vahvimmista ihmisistä, joista olen ikinä kuullut! Tapahtunut on niin väärin, päällimmäisenä tunteena minulla on vain viha. Viha siitä, että miten kenenkään pitää joutua kokemaan tällaista! Myös suru, itkettää paljon ja jotenkin lukiessani tekstejäsi tunnen surusi rinnassani ihan fyysisesti. Kirjoitat niin hyvin ja aidosti! Minullakin on vajaa 3-vuotias poika ja toinen lapsi tulossa, sekin on toki yksi syy minkä vuoksi tämä kaikki koskettaa niin paljon. Olen varma, että kaikki me kohtaamme joskus rakkaamme kun aika on lähteä. He odottavat siellä jossain (en välttämättä tarkoita taivasta vaan jotain paikkaa, missä sielut ovat tallessa), tuntematta ajan kulua, vuosien kulua. Terveinä, onnellisina ja turvassa. Toivoisin että jatkat kirjoittamista jaksamisesi mukaan ihan muustakin elämästäsi. Antaa toivoa nähdä, että kaikesta kauheudesta huolimatta elämä kantaa, kunnes tiet taas kohtaavat. <3 -Johanna

    VastaaPoista
  6. Halusin vielä lisäksi kiittää sinua, sinä olet se mitä äidinrakkaudella tarkoitetaan. Ja kiitos, että olet esitellyt meille noin ihanan pojan. Hän oli todella rakastettu, sen huomaa kaikesta, kuvista, teksteistä. Kun minulla on huono olo, kiukku, väsymys tai kaikki vaan ärsyttää, minä palaan mielessäni teidän tarinaanne ja tietysti noihin ihaniin kuviin. Sinun kirjoituksesi ovat pelastaneet monia ja tulevat varmasti monia vielä pelastamaan, heitä, jotka vertaistukea tarvitsevat. Ja sinun kirjoitustesi ansiosta minä annoin pienen poikani leikata tänään saksilla, vaikka ensimmäinen ajatukseni olisi ollut kieltää. Hän silppusi ison pinon mainoksia ja syntyi kamala sotku, ja te olitte ajatuksissani <3 -Johanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suuret kiitokset näistä kauniista sanoistasi. Olen ylpeä sinusta ja kiitollinen siitä, että olet lukenut tekstit kurjista tunteista ja itkusta huolimatta. Se lämmittää minua ja se on syy, miksi edelleen puhun Peetusta; että ihmiset avaisivat silmänsä sille, että "meitä" kulkee keskuudessanne, lapsia kuolee. En tarkoita tätä hysterisoidakseni, vaan rikkoakseni sitä tabua. Se yleensä saa ihmiset arvostamaan enemmän sitä mitä heillä on, edes hetkeksi. Toisekseen teen tämän, jotta Peetun muisto eläisi, hänen kauneutensa leviäisi vähän kauemmas. Jos olisi saanut elää, hän olisi koskettanut valtavaa määrää ihmisiä; nyt hän tekee sen eri tavalla, kauttani. Kolmas syy siihen, että haluan puhua asiasta on toivo; tämänkin kanssa oppii elämään. Ei unohtamaan, ei "pääsemään yli", vaan sen ottaa osaksi elämäänsä ja ilo löytyy uudelleen, erilaisena vain. Varsinkin tuo lauseesi äidinrakkaudesta ja ihanasta pojasta koskettaa minua kyyneliin saakka. Kiitos, ja hyvää jatkoa kasvavalle perheellesi!

      Poista