tiistai 2. helmikuuta 2016

Perheen pienin

Saatiin Jussin kanssa raahattua kankeat lihaksemme ja levenevät takamuksemme salille! Ihan tonne alakertaan peräti, muutaman kymmenen vuotta kypsyneeseen ja testosteronihien tuoksuiseen bunkkeriin, mutta kuitenkin. Luulin että olen jo kohdannut kaikki tavarat kertaalleen, mutta salikassista hyppäsi Peetun varapöksyt ja kalsarit. Viimeksi kassia on käytetty vajaa viikko ennen Peetun kuolemaa, kun oltiin yhdessä jumpassa, vielä vähän "reissukuivuutta" opetellen. Matkalla saliin pyöräkellarista kurkkasi mun pyörä, Peetun istuin ja meidän kypärät siellä roikkumassa. Ei noiden asioiden edessä voi kuin huokaista. Syvään ja raskaasti, kaihoten sitä aikaa kun ne eivät olleet muita kuin salikassi ja polkupyörä.

En kaipaa pelkästään Peetua, vaan sitä elämää joka ei enää palaa. Sitä kun oli kaksi lasta ja elämä mallillaan. Vaikka eihän se tietenkään sitä ikinä ollut; aina oli tilillä liian vähän euroja, vaa'assa liikaa kiloja ja suodatinpussi levisi lattialle. Mutta ihan tosissaan silloin hotellin varaaminenkin tuntui jotenkin juhlavalta, kaksi aikuista ja kaksi lasta. Täydellistä lasta, ihan pieni tyttövauva ja täydellisen hurmaava pikkupoika. Oli somaa kulkea koko joukkona tuolla ja hymyillä muille vastaaville porukoille sellaista inside-hymyä; "joo tällaista tää on, raskaita mutta rakkaita". Nyt me näytetään vain yhden lapsen vanhemmilta, melko synkeiltä sellaisilta.

Mutta sentään me olemme yhä tuntemattomienkin silmiin äiti ja isä, en edes pysty kuvittelemaan miten kamalaa tämä kaikki olisi jos pikkusiskoa ei olisi. Hän on pelastusrenkaista paras ja ainoa asia, josta elämään saamme nytkin aitoa iloa. Toimelias ja määrätietoinen pikku nainen, hymyilee kuin aurinko, mutta ilmoittaa kyllä selvästi kun jokin ei miellytä tai kun on nälkä, väsy tai yksinäisyys. Peruuttelee sujuvasti, kuten maailmaankin saapui, ja tapailee konttausasentoa. Voi miten Peetua olisi naurattanut se mittarimatomainen eteneminen! Ja voi miten pikkusisko olisi nauranut veljensä tempuille! Odotin niin kauheasti sitä, että saan seurata heidän sisaruutensa kasvamista. Itse kun on ainoa lapsi, se oli kiehtovaa. Ja Peetukin odotti kovasti, usein luetteli mitä kaikkea siskon kanssa voi tehdä, kunhan hän vähän kasvaa. "Vauvan kanssa kirjaa lukea, Mehukattimaailmaan mennä, takkorilla ajaa, Kaapoa katsoa." Kirjat pölyttyvät hyllyssä, Mehukattimaailmaan ei ole asiaa toistaiseksi, peräkärryllinen lelutraktori lojunee jossain kierrätyskeskuksessa ja Kaapo pyörii telkkarissa, mutta onneksi niin aikaisin ettei häneen tarvitse vahingossa törmätä.

Poikkeustilan päättyilessä tuntuu, että alan vihdoin tosissani sisäistää sen tosiasian ettei Peetu enää palaa. Pirullisesti se vihloo, mutta jotenkin koen sen terveeksi kivuksi. Välillä oikein tökin sitä haavaa katsomalla kuvia, käymällä lohikäärmepuistossa ja miettimällä, mitä juuri tänään tehtäisi Peetun kanssa. Ja mitä Peetu sanoisi, mistä milloinkin innostuisi. Ja mitä kaikkea jäi tekemättä, kaikki harrastukset joita oltiin mietitty, kaikki reissut ja vuodenajat jotka jäi kokematta. Onhan se toki lohtu, että pikkusiskon kanssa saadaan kaikki se kokea, nähdä taas lapsen silmien läpi. Mutta pikkusisko ei ole Peetu. Vaikka joskus tähän porukkaan liittyisi kolmaskin lapsi, hänkään ei ole Peetu. Peetu jää ikuisesti perheen pienimmäksi, parivuotiaaksi. Se on mystisyydessään kiehtovakin ajatus, mutta niin pohjattoman surullinen.


2 kommenttia:

  1. Se totisesti on lohduttoman ja viiltävän surullinen ajatus. Onneksi Peetu ehti olla isoveli. Voi miten mä rakastan tuota kuvaa! Kuten rakastan Peetua, ja teitä jokaista. Mun on ikävä Peetua, ja teitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin olen hirveän onnellinen siitä, että Peetu ja siskonsa ehtivät elää yhdessä edes vähän aikaa. Peetusta olis tullut maailman paras isoveli! Mutta sisko tulee kyllä hänet tuntemaan ja tietämään hänestä kaiken. Ikävä, ikävä Peetua ja teitä!

      Poista