Lepra!

Tiedättekö sen lääkäriaseman mainoksen, jossa nainen istuu tietokoneella ja diagnosoi itsellään lepran? Mä oon se nainen. Ollut varmaan jossain mittakaavassa aina, mutta Peetun kuoleman jälkeen vielä enemmän, kuten jo kerran aiemmin kirjoitinkin. Muutama viikko meni välissä jo ihan hyvin, mutta kun tajusin pari viikkoa sitten etten ollut murehtinut minkääntyyppistä syöpää hetkeen, se vyöryi uudelleen päälle.

Terveyskeskuksessa olen jo ihan tuttu naama, milloin minkäkin patin tai oireen kanssa. Yleensä tapaan saman lääkärin, joka on ihan hyvä tyyppi. Hän on myötätuntoinen, mutta silti hänestä paistaa aika kauas että hän ajattelee minun olevan vain hiukan sekaisin ja luulosairas. On varmaan vieläpä ihan oikeassa. Mutta sukurasitettakin löytyy ihan riittävästi, joten en häpeile käydä näytillä, kun jokin oire vaivaa ahdistukseen asti.

Nyt kulunut viikko oli pitkä! Kävin äsken ultraäänikuvauksessa kaulassa olevan ärtyneen imusolmukkeen kanssa ja odottelin aikaa viikon. Aluksi, silloin viikko sitten kun sain ajan, olo oli ihan hirveä. Mietin jo yksityiselle menoa, jotta saisin mielenrauhani (tai diagnoosini). Välillä tuntui että pää halkeaa, välillä saattoi päivä vilahtaa ilman ahdistusta. Perjantaiaamu klo 8:40 oli ainoa maali, en edes miettinyt mitä sen jälkeen. En sentään suunnitellut hautajaisianikaan tai sen sellaista, odotin vain tuomiopäivää.

Mitäänhän siellä ei ollut. Kuulemma imusolmukkeeni saisivat olla kaksi kertaa suuremmat ja olisivat silti normaalit. Nyt koitan lakata tutkimasta itseäni puolihysteerisenä ja keskittyä olemaan fyysisesti terve kunnes toisin todistetaan. Olen ylpeä siitä, etten sännännyt yksityiselle, koska se olisi loputon tie. Joka viikolle keksisin uuden oireen ja uuden taudin. Jätän googlettamisen toistaiseksi, vaikka valitettavasti uskonkin että joku itsediagnosoitu lepra vielä matkan varrelle osuukin.

Tämä kuolemanpelko lienee ihan normaalia sekin. Kun perusturvallisuus järkkyy näin kaamealla tavalla, tuntuu kaikki jotenkin mahdolliselta. Lapsia kuolee, ikäisiäni ihmisiä kuolee, miksen sitten minäkin. En sentään vielä ole alkanut pelätä muuta kuin syöpää, en edes sitä että vauvalle sattuisi jotain. Tai ainahan sitä pelkää, mutta en ole ryhtynyt aktiiviseen pelkäämiseen. Tässä mielessä vertaistuki on kaksiteräinen miekka; toisaalta on korvaamatonta kuulla muiden tarinoita surusta ja selviytymisestä, toisaalta kuulee mitä kaameampia ja yllättävämpiä tarinoita ja hämärtyy se fakta, että valtaosa lapsista maassamme kuitenkin säilyy hengissä lapsuuden yli.

Eräs ystävä kysyi taannoin, että miten voin olla niin rauhallisin mielin. Millä olen perustellut itselleni sen, ettei pikkusiskoa yhtäkkiä viedä meiltä? Valitettavasti vastaukseni tuskin häntä lohduttaa, enkä itsekään halua sitä ruveta analysoimaan sen suuremmin, koska hatarahan se on; luotan todennäköisyyteen. Meille osui jo se pahin, yllättävä ja harvinainen ei-perinnöllinen pahin. Millä todennäköisyydellä samaan porukkaan iskee salama toiste? Ja te, jotka tiedätte vastauksen, toivon ettette kerro sitä minulle.

Koska loppujen lopuksi kukaan ei selviä elämästä hengissä. Joku kerta leprani onkin oikeasti totta, joku patti ei olekaan harmiton tai joku autotien mutka onkin jäässä, joku osa jostakin lentokoneesta onkin löysällä ja sitten se on menoa. Peetu sen on jo kokenut, urhea pieni poikani on tehnyt sen, mitä minä niin kovasti pelkään. Koitan olla pelkäämättä, mutta kuolemanpelko on oma aallokkonsa tässä surumyrskyssä ja vielä se varmasti tulee yltymään uudelleen, vaikka tällä hetkellä uskonkin olevani fyysisesti terve.