Tähtenä taivaalla

Niin kauan kuin muistan mitään mieltä aiheesta olleeni, en ole uskonut Jumalaan tai jumaliin ylipäätään, en taivaaseen enkä viimeiseen tuomioon. Se tuntuu vain niin hullulta ajatukselta, että olisi mitään niin "järjestelmällistä" jota ei voitaisi todistaa ja tutkia. Vaikka haluaisin, en saa itseäni uskomaan siihen, että kuoleman jälkeen henki jäisi tänne tai siirtyisi muualle.

Olisi todella lohduttavaa ajatella, että Peetu on jossain henkiolentona, että joskus vielä saan hänet syliini. Helpottaisi varmaan tätä kuolemanpelkoanikin merkittävästi. Mutta minkä ikäinen hän silloin olisi, olisiko oppinut kaiken mikä täällä jäi tekemättä? Tietäisikö miten meidän elämämme on mennyt? Minkä ikäinen minä olisin? Kaikki elävä kuolee, solut tuhoutuvat. Myös ne joissa sielu sijaitsee, persoona luonteineen ja muistoineen.

Voihan sitä toki sanoa, että ihminen jää elämään. Peetukin jää, meidän ja teidän sydämiimme. Puheeseen, perinteisiin, valokuviin ja videopätkiin. Se on arvokas asia, mutta se on myös ainoa asia. Siitä huolimatta esimerkiksi se aiemmin siteeramani Eino Leinon runo lohduttaa; "en ole poissa, vaan luoksenne saavun mukana jokaisen nousevan aamun. Ja jokaisen tummuvan illan myötä toivotan teille hyvää yötä".

En juurikaan puhu Peetulle. Iltaisin sanon pikkusiskolle "hyvää yötä, äiti rakastaa sinua kovasti" ja toistan sen mielessäni myös Peetulle. Välillä saatan vilkaista kuvaa ja sanoa ikävöiväni. Mutta en varsinaisesti puhu Peetulle vaan muistolleni, itselleni. Tiedän ettei Peetu ole missään, ei henkenä eikä varsinkaan fyysisesti. Olen jo varmaan muutamasti maininnut mutta sanonpa vielä kerran: minua helpottaa suuresti se, että hänet on tuhkattu. Joka kerta haudalla mietin, miten kamalalta tuntuisi jos tietäisi hänen olevan arkussa, maan alla kokonaisena.

Tiedän, ettei Peetu ole täällä. Hän on peruuttamattomasti ja kokonaan pois. En tule enää ikinä tapaamaan häntä, en halaamaan enkä edes vilaukselta näkemään. Mutta ajoittain mielessäni käy ajatus siitä, mitä hän näkee jos meitä katsoo. Jonkinlaista eloonjääneen syyllisyyttä se kai on. Voidaanko syödä nakkeja, mitä Peetu ajattelee jos näkee? Voinko nauraa tai katsoa telkkaria, tajuaahan Peetu että siitä huolimatta kaipaan häntä joka sekunti?

Niin että tuli vaan mieleen, että onko juuri se tiedon ja uskon ero, ja olenko sittenkään niin kovan luokan ateisti kuin kuvittelen olevani? Vaikka tiedän ettei Peetu ole missään eikä hän meitä enää näe, uskonko siihen täysin sittenkään? Kuolema lienee asiana niin valtava, ettei sitä vain järjellä voi täysin ymmärtää vaikka kaiken yrittääkin järkeistää. Ja sekin tavallaan lohduttaa, että jos olenkin väärässä ja se taivas nyt sattuukin olemaan olemassa, niin se on kaiketi kiva paikka jossa ei tunneta katkeruutta siitä että muut jatkavat elämää.

Onko siitä sitten mitään väärää, että lohduttautuu jonkinlaisella sadulla? En tarkoita tätä mitenkään uskontoa vähätelläkseni tai teitä uskovia ystäviäni pilkatakseni. Lähinnä tarkoitan, että omat ajatukseni, niin kovasti muka ateistiset, eivät liene niin kaukana uskonnosta sittenkään. En minä oikeasti usko, että Peetu seilaa Villen ja Kaapon kanssa lihapullia syöden. Mutta se on ajatuksena lohduttava. Ja tässä surun aavikkomaisemassa pienikin lohtu on keidas.

Olen miettinyt miten Peetun voisi pikkusiskolleen selittää sitten aikanaan. En halua tyrkyttää hänelle minkään uskonnon näkemystä, mutten myöskään omaa mielipidettäni siitä, että ihminen sieluineen vain lakkaa olemasta; hän saa tehdä omat ratkaisunsa aikanaan. Muutamassa paikassa kuolema on esitetty niin, että kuollut on "tähtenä taivaalla". Se on minusta kaunis ajatus, sopivan mystinen ja kuitenkin konkreettinen, ei niin uskontoon sidottu. Tavallaan se kai on tottakin; maastahan me olemme tulleet ja maaksi jälleen tulevat, kaikki loppujen lopuksi avaruuspölyä. Todellinen tähtihän Peetu olikin, ja on yhä. Siellä tuikkii silloinkin kun sitä ei näe, ulottumattomissa mutta valona olemassa.