Ensimmäiset hetket

Viimeksi aloittamani kertomus on vasta puoliksi kerrottu. Ne olivat Peetun viimeiset hetket, entisen elämäni viimeiset. Kun olin nukahtanut, alkoi uusi elämä. Ne kahden tunnin nokoset olivat vedenjakaja; kun heräsin kymmeneltä parin tunnin unien jälkeen, oli alkanut päivä numero nolla ja uudenlainen maailma minun tietämättäni. Nousin ylös ja ajattelin, että onpa hyvä kun Peetu sai nukuttua, jospa tauti alkaisi helpottaa. Jussi oli ollut hierojalla ja käynyt kaupasta hakemassa sipsejä ja pillimehua toipilaalle. Oli keittelemässä kahvia, vaihdettiin muutama sana ja menin herättelemään Peetua. Hän makasi sohvalla mahallaan, siinä asennossa jossa on vauvasta asti nukkunut.

Heti kun kosketin hänen poskeaan, tiesin. Huusin Jussille Peetun olevan tajuton, ei vaan kuollut. Alkoi kaaos, upposin sumuun. Jostain löysin puhelimen käteeni, mutta en saanut käsiäni toimimaan. Puhelinkin kiukutteli aamuäreyttään. Ryntäsin rappukäytävään ja soitin naapurin ovikelloa, en pystynyt soittamaan hätäkeskukseen itse. Kukaan ei avannut, mutta käteni alkoivat yhtäkkiä toimia. Hätäkeskuksen henkilö kuulosti nuivalta, vähän sellaiselta "eipäs nyt liioitella" -henkiseltä, kun huusin lapseni olevan kuollut. Hän taisi kehottaa minua menemään lapsen luo koittamaan hänen hengitystään, mutta en halunnut, koitin kai suojella jotenkin itseäni. Näin Jussin menevän olohuoneeseen ja palaavan eteiseen, uudelleen ja uudelleen. Huusin "älä mene sinne", oli jotenkin mielessä ettei hänkään saa "nähdä liikaa". Kun hätäkeskuspäivystäjä lopulta sanoi, että apua on matkalla, taisin lyödä luurin kiinni. Minulla oli kiire, piti soittaa omille vanhemmilleni ja Jussin äidille, jollekin ystävälle. Piti saada joku tuttu naama heti paikalle, ehkä vauvan vuoksi, en tiedä. 

Muistan ambulanssin äänen. Kun pääsin alaovelle, kuulin sen kaukaa. Pikku hiljaa se voimistui, mutta siinä kesti kauan. Tihkutti vettä, oli harmaata. Seisoin pihalla villasukissani ilman takkia, jotenkin kai noteerasin miten hullulta varmaan näytin. Ketään ei ollut misssään, taisin soperrella jotain itsekseni. Ambulanssi tuli, juoksin heidän perässään ylös. Pikkusisko alkoi itkeä, käskin kai Jussin hakemaan hänet ja vaihtamaan vaippaansa. Kuulin kun ensihoitaja sanoi "on vielä lämmin, elvytetään". Sitten tapahtui kaikenlaista jossain järjestyksessä, en muista. Jussi käski mennä alas Mediheliä vastaan. 

Hetken kuluttua olin taas tihkusateessa, taas ilman kenkiä. Sitten ihmisiä alkoi tulla, tuli naapurista ystävä, lisää ambulansseja. Kaikki oli sekavaa pitkään, tai ehkä vain hetken. Muistan välähdyksiä, kuten Medihelin lääkärin joka tuli sanomaan ettei mitään ollut tehtävissä. Tiesin sen jo, mutta ehkä silti olin toivonut hänen sanovan jotain muuta. Isovanhempia saapui, ystävä haki minulle kengät ja takin. Tuijottelijoita kertyi pihalle, mulkaisin heitä mutta kukaan ei tehnyt elettäkään lähteäkseen. Oli varmaan jännää, niin monta ambulanssia ja yksi ilman kenkiä hortoileva sekopää. Lopulta sain palata ylös kotiin, kaaoksen keskipisteeseen. Peetu makasi Muumi-peiton alla olohuoneen lattialla. Minut päästettiin suukottamaan häntä. 

Äidit tietävät, miten ajan myötä lapsen otsa tulee tutuksi, miten sen tuntee huultensa muistissa. Sitä otsaa, tiettyä kohtaa siitä otsasta, on suukottanut lukemattomia kertoja lohduksi, hyvän yön toivotukseksi, muuten vaan. Ei niitä kaikkia edes muista. Kun kerran suukottaa sitä samaa kohtaa ja se on jääkylmä, sitä ei unohda ikinä. Iho muistaa ikuisesti. 

Kaaos jatkui; välähdyksiä, piippauksia, ihmisiä siellä täällä. Soittelin jonnekin, ainakin Peetun perhepäivähoitajalle. Poliisi kuulusteli meitä erillään, Jussi istui kuulemma Peetun sängyllä. Yritin muistaa kaiken tarkasti, kertasin moneen kertaan. Kun poliisi lopetteli kirjoittamistaan, minun oli pakko saada sanottua yksi asia. "Me ei olla tehty sille mitään." Poliisin silmissä syttyi hetkellinen myötätunto ja hän totesi tämän olevan rutiinia. Kai joku muukin jotain kyseli ja joku ensihoitaja käveli perässäni koko ajan. Pakattiin pikkusiskon tavaroita, tehtiin lähtöä sairaalaan. Välttelin olohuonetta, vaikka pieni poikani oli siellä. Tai ei ollut, sen jotenkin jo silloin tajusin.

Lopulta lähdettiin. Isovanhemmat, ystävä ja vauva olivat menneet toisella ambulanssilla jo edeltä. Otin mukaan Ville Viikingin, meiltä kysyttiin haluammeko kantaa Peetun ambulanssiin. Emme pystyneet, oman itsen kantamisessa oli melkein liikaa. Joku jäi vielä meidän kotiimme, sanoi laittavansa paikkoja kuntoon. Vasta joku aika sitten tajusin sen olleen teknisen tutkinnan ihminen, joka jäi tutkimaan jokaista nurkkaa, varmaan sen kuuluisan neulan varalta ja muuten. En voi olla miettimättä miten paljon pölypalleroita nurkissa lojui, vaikka joulusiivo oli juuri tehty. Peetun vesipullokin oli viety, sen oivaltaminen sai myös väreet kulkemaan selässä. Olin kuin keskellä mitä hirveintä CSI-jaksoa. 

Ambulanssissa matkustimme viimeisen yhteisen matkamme Peetun kanssa. Voi miten hän olisi ollut innoissaan! Nyt oli vain hiljaisuus. Ville Peetun peiton päällä, me jotenkuten vöihin köytettynä. Jotain kai juteltiin, ainakin ensihoitajat kertoivat oman vuoronsa päättyvän tähän ja varoittivat että kuolinsyyn saamisessa voi mennä kauankin. 

Perillä sairaalassa kävelimme paarien perässä pieneen huoneeseen. Poika keppien kanssa joutui väistymään tieltämme. Mietin huomasiko kukaan mitä paareilla oli; Muumi-peitolla peitetty pieni ruumis. Tuntuu ettei ketään meitä nähnyt, ajattelin tällaisten saattueiden olevan tavallinen näky lastenpolin aulassa. Onneksi eivät ole. Suukotimme Peetua, hyvästelimme surulliset ensihoitajat. Kiinnitin kolkossa toimistohuoneessa huomiota muovikukkaan, joka lojui hyllyn laidalla. Ajattelin, että kun seuraavan kerran näen Peetun, tuo kukka on laskettu hänen rinnalleen. Meidät vietiin huoneeseen, jossa isovanhemmat, ystävä ja Peetun pikkusisko olivat. 

Tapasimme sairaalapapin ja "lääkärimme", hänet joka vielä pari viikkoa sitten soitteli ja kyseli vointiamme. Hän kertoi menevänsä tutkimaan Peetua, jonka jälkeen saisimme hyvästellä vielä. Kaikenmoista siinä kai puheltiin, muistan vain että jostain sisältäni kumpusi anteeksipyyntö. Pyysin kaikilta Peetun rakkailta anteeksi, etten ollut pitänyt kaikkien meidän suosikkipojastamme huolta. En tiedä mistä moinen ajatus, kai se äidinvaistoni siellä harmitteli mokaansa. 

Kävimme syömässä, oli kuulemma pakko. Muistan katsoneeni kanttiinin tarjontaa ja miettineeni, että tämän aterian tulen muistamaan aina; maksamakkaraleivän ja kokiksen, ihan oikean sokerilitkukokiksen. Soittelin muutamalle ystävälle, toistelin samoja sanoja, kuuntelin kauhua äänessä. Mietin, miten otan ranteeseeni tatuoidun Peetun nimen viereen Ville Viikingin (joka sittemmin muuttuikin voikukaksi). Vaihdoin pikkusiskolle kai vaipankin. Kului aikaa, ehkä jopa tunteja, kun lääkäri tuli kertomaan että Peetu on tutkittu. Kysyin, tietääkö hän mitä tapahtui. Ei kuulemma voinut kertoa. Jälkikäteen on kertonut, että hänellä oli jo tuolloin aavistus tapahtuneesta. 

Kävelimme samaan huoneeseen, ahtaaseen ja kolkkoon, johon olimme Peetun jättäneet. Muovikukka oli hänen rintansa päällä, hänet oli kapaloitu Muumi-peittoon ja Ville makasi poski hänen poskeaan vasten. Niin kaunis poika, mutta ei enää se sama. Peetu oli hänestä lähtenyt, se ilo ja persoona. Kerroin ettei äiti ikinä tule häntä unohtamaan, sanoin terveiset kummitädiltäkin. Meiltä kysyttiin, haluammeko että Peetusta otetaan kuva. En todellakaan, vastasin. Jälkikäteen olen hieman katunut hetkittäin. En tiedä katsoisinko niitä kuvia ikinä, mutta jotenkin haluaisin että ne olisivat olemassa. Kysyin, että eihän minun tarvitse enää nähdä Peetua. Kuulosti varmaan oudolta, mutta en halunnut nähdä häntä "kuolleempana". Halusin vain muistaa sen kaiken entisestä elämästäni, en tästä uudesta. 

Kun isovanhemmat, ystävämme ja Peetun kummisetä olivat käyneet jättämässä hyvästinsä, lähdimme kotiin hakemaan tavaroita ennen evakuoitumista lapsuudenkotiini. Sinne Peetu jäi Villen kanssa, poski poskea vasten. Siitä alkoi päivä numero nolla ja selviytyminen. Nyt ollaan päivässä numero 75 ja yhä selviydytään. Hetkittäin paremmin, hetkittäin huonommin, mutta selviydytään kuitenkin. Joskus se selviytyminen muuttuu taas elämiseksi, mutta siihen menee vielä paljon kauemmin kuin 75 päivää.