maanantai 7. maaliskuuta 2016

Reissussa

Viime viikon olimme pohjoisessa vanhempieni kanssa. Jussi oikeastaan innostui ajatuksesta minua enemmän alunperin, jos nyt varsinaisesti "innostumisesta" voi puhua. En tiedä mikä minua ajatuksessa häiritsi, ehkä jotenkin vaistosin miten vaikea lähtö tulisi olemaan. Mutta loppujen lopuksi ajattelin, että olo on kurja joka paikassa, joten ei pienestä matkasta haittaakaan olisi. Eikä siitä ollutkaan, mutta toi se taas uusia puolia esiin tästä surusta.

Kun lähdimme matkaan viikko sitten lauantaina, kävimme haudan kautta. Kumpikin itki. Tuntui kamalan pahalta jättää Peetu tänne. Vaikka tiedän ettei Peetu ole siellä hautausmaalla sen enempää kuin missään muuallakaan, ensimmäinen lähtö ensimmäiseen reissuun teki todella pahaa. Se oli ensimmäinen kerta kun suru yllätti; asia, jota ei etukäteen ollut osannut pelätä, olikin hirveän raskas.

Kun kilometrit alkoivat taittua, olo hieman keveni. Ensimmäinen lähtö oli takana, ensimmäinen monista. Loppuelämäni on edessä samoja lähtöjä, reissuja ilman Peetua. Ja kuitenkin Peetun kanssa. Joka paikassa näin asioita, joita olisin halunnut Peetulle näyttää. Peetu kulki mukana, vaikka hetkittäin se oli todella raskasta. Jotkut asiat sitä vain kohtasi ajatellen, mitä Peetu olisi tehnyt tai sanonut; taukopaikkojen pullat ja pillimehut, kaivinkoneet ja traktorit matkan varrella, porot. Jotkut asiat olivat vaikeampia, kuten valtavat lumikinokset vailla innokasta pulkkailijaa ja punainen potta, joka tuijotti minua mökin vessan nurkasta. Vaikka oli ihan mukava reissu hiihtämisineen, herkkuineen ja mökin isolla sohvalla Netflixiä tuijottaen, kokonaisuus jäi latteaksi. Kuten kaikki tällä hetkellä, koko elämä on vain haalea varjo siitä mitä se voisi olla.

Paluu oli yhtä vaikea. Viikko meni jotenkin omalla painollaan, tavallaan lomalla surusta paikassa, jossa Peetu ei ikinä ollut ollut. Mutta kotiinpaluu korosti taas tyhjyyttä; Peetu ei ole täällä eikä tule enää olemaan. Tämä koti on Peetusta tyhjä. Tuntui, että parin kuukauden aikana Peetun tavaroihin ja huoneeseen on turtunut ja tottunut. Nyt ne hyökkäsivät uudelleen silmille. Sänky jossa ei nukuta, leikkityökalupakki jota ei levitetä remppahommia varten, lastenhuoneen matto jolle ei tehdä autojonoa. Koska kodissamme oli ollut näyttö poissaollessamme, olin tyhjentänyt sen mahdollisimman persoonattomaksi lähtiessämme. Olin hätinään saanut takin pois päältä, kun minun oli laitettava jääkaapin oveen valokuvat ja magneetit takaisin, asunto ei tuntunut senkään vertaa kodilta sitä ennen.

Ikävä on ollut puristava paluun jälkeen, jotenkin tiukentanut otettaan ihan kuin se olisi viime viikon päästänyt vähän vähemmällä, vaikkei sitä tehnytkään. Eipä sitä oikein pysty edes kuvailemaan, sitä tunnetta joka hyökyy yli. Kouraisee mahanpohjasta, huimaa päästä, usein puristaa vedet silmiin. Peetu ei tule takaisin, Peetua ei enää ole. Miten hyvin sen naurun muistan, äänen ja ihon. Ja miten sattuu, kun se kaikki on mennyttä. Vaikka on ilon hetkiäkin, on myös repivän kaipauksen hetkiä. On kaikenlaista lähtemistä ja palaamista, mutta minne matka viekin, ikävä kulkee mukana. Ja Peetukin varmasti tulee aina kulkemaan, sittenkin kun kaikista kipein suru jää matkasta pois.


1 kommentti:

  1. <3 kaipauksessa ja surussa myötäeläen.
    Laitan sinulle yksityisviestiä vielä tänään.

    VastaaPoista