torstai 24. maaliskuuta 2016

Luopumisia

Lepra on vaihtunut tavalliseen lenssuun. Voi miten virkistävä vaihtelu oireistoon, on yskää ja hengenahdistusta ihan peruspattien rinnalla. Mutta ei siitä sen enempää tällä kertaa.

Peetu oli aprillipäivän ja pääsiäismaanantain lapsi. Molemmat lähestyvät vinhaa vauhtia. Se ahdistaa yllättävän vähän, tiedostan että sitä varmaan pitäisi jännittää. Turhahan sitä etukäteen on murehtia, varmaan ajattelette. Mutta mun mieli ei toimi niin! Murehdin ja stressaan aina etukäteen, oli kyse mistä vain. Mietin sitä pahinta mahdollista, ihan kuin se vähentäisi mahdollista tuskaa. Olen jo kauan pitänyt mottonani sitä, että pessimistinä olo on hienoa; sitä on aina joko todistetusti oikeassa tai iloisesti yllättynyt. Mutta nyt en osaa murehtia lähestyvää merkkipäivää, ensimmäistä syntymäpäivää ilman sankaria.

Turhaahan se onkin tuo etukäteen murehtiminen. Suru on siitä viekas veikkonen, että se saattaa hypätä kulman takaa päivää ennen tai jälkeen merkkipäivän. Tai siis koko ajanhan se täällä pyörii, mutta oletan että Peetun syntymäpäivän tienoilla se tuo mukanaan vähän piikkilankaa ja pari terävää puukkoa. Ärsyttävä tyyppi, olen jo totaalisen kyllästynyt siihen, että se majailee täällä.

Loppujen lopuksihan Peetun syntymäpäivä on vain päivä muiden seassa. Joka päivä mietin kuitenkin mitä sinä kyseisenä päivänä oltaisi tehty; olisiko ollut kirjastopäivä, oltaisiko oikein menty Mehukattimaailmaan, missä puistossa olisi leikitty vai olisiko mahdollisesti ollut "Nonna-tädin" vuoro nauttia Peetun seurasta. Syntymäpäivänä olisi tietty ollut lahjoja ja herkkuja, jonain päivänä juhlat. Joka päivä olisi kuitenkin Peetun kanssa ollut korvaamaton ja joka päivästä olen joutunut luopumaan tähän asti. En tiedä muuttaako tuota asiantilaa mitenkään pahemmaksi se, että olisi ollut syntymäpäivä.

Sitä paitsi joka tapauksessa mietin aprillipäivänä, miten kaikki meni silloin kolme vuotta sitten. Missä vaiheessa oli ihan kamalaa ja miten se vaihtui siihen että oli ihan mielettömän hienoa, hienointa ikinä. Miten lähetettiin viestejä kavereille, miten tutustuttiin vauvaan joka teki meistä äidin ja isän. Sitä mä muistelisin vaikka Peetu olisikin vielä täällä. Ja sitä olisi pakko muistella haikeana, koska sitä ei voi tavoittaa enää muuten kuin muistoissa. En tiedä muuttaako sitä haikeutta se, ettei kyseistä vauvaa enää ole. Eihän sitä olisi muutenkaan. Joka päivä luovun Peetusta moneen kertaan, siitä ettei hän vanhene ja opi uutta. Onko se sitten niin eri asia, että Peetu olisi tänään ollut 2 vuotta ja 358 päivää kuin se, että hän olisi ollut 3 vuotta tasan? Jää nähtäväksi.

Olen oivaltanut, että suru on luopumista siitä tulevaisuudesta. Taisin mainita tämän jo aiemminkin, mutta toistan itseäni koska tämä ajatus on lohduttanut paljon. Muistoista ei tarvitse luopua, ne saan pitää aina. Surutyö on sen kaiken kohtaamista, mikä ei tapahdu enää uudelleen ja mikä jäi tekemättä. Ja uskokaa tai älkää, sitä luopumista on paljon paljon enemmän kuin olisin arvannutkaan. En ollut ikinä tajunnut miettineeni elämää niin paljon eteenpäin Peetun kanssa! Miten niinkin typerä asia voi tuntua pahalta, kuin että Peetu ei mene enää neuvolaan? Ei tule kakkavanhinkoja, ei riitoja eikä huolta siitä, missä se teini-ikäisenä painaa menemään. Että voikin tuntua hirveän surkealta.

Jospa tästä tuhkakasasta aikanaan nousisi ihminen, joka oikeasti muistaa iloita kakkavahingoistakin. Että muistaisi joka päivän lopussa olla onnellinen siitä, että sekin päivä koitti arkisine murheineen. Eihän se niin tietenkään mene. Tai jos tajuaisi edes iloita siitä, että ne murheet ovat vain arkisia. Kuten siitä, että on tehnyt kakkutaikinaa jossa on 250g suklaata, 5dl sokeria ja 400g voita, ja sitten sinne heittää mädän kananmunan. Niin olisihan sekin jotain. Ei Peetun sen takia olisi tarvinnut kuolla, silti. Olisin mielelläni ollut loppuikäni ihan sellainen perusärsyyntyjä ja kiukutellut kaikesta toisarvoisesta.

Kaikesta huolimatta, vaikka (ainakin) tänä vuonna mikään ei meistä tunnukaan miltään ja kaikki on yhdentekevää kun joukosta puuttuu se innokkain juhlija, toivotan teille hyvää pääsiäistä. Muistakaa nauttia rakkaistanne ja iloita kakkavahingoista sekä mädistä kananmunista.


10 kommenttia:

  1. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Voi Hanna, mäkin ihan sähläsin. Tässä sun kommentti viime hetkellä pelastettuna:

    "Joka päivä luovun Peetusta monta kertaa", aivan mielettömän kauniisti ja kuvaavasti sanottu. Sitähän se on, jokapäiväistä ja siksi varmaan niin kovin raastavaa. Olen itsekin hämmästynyt, kuinka monen asian kohdalla se luopuminen täytyy tehdä. Jotenkin alussa ajatteli, että kyseessä oli vain se lapsi, mutta nyt joka kulman takaa hyökkää aina uusi luopuminen. Eilen se oli minulle päiväkoti. Uskon, että nämä luopumisen hetket seuraavat loppuelämän, tulevat varmasti harvemmin, mutta muistuttavat välillä siitä, mikä on kerran menetetty. Sen kanssa tässä on kai opittava elämään.

    ...alan muuten vähitellen epäillä, että meidän surut on jossain salaa synkronoitu kulkemaan samoin ajatuksin eteenpäin. Kiitos jälleen kauniista sanoistasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin ja kiitos. Vaikka mä mieluummin olisin ikinä ollut tuntematta, niin on tästä kaikesta kauheudesta ollut se pieni lohtu, että on törmännyt niin samoin ajattelevaan ihmiseen. Mietin just että Rasmus ja Peetu eivät eläneet päivääkään yhtä aikaa. Vitsi kun vois uskoa johonkin taivaaseen, niin vois kuvitella että Peetu käy siellä Rasmusta silittämässä ja kertomassa, miten niiden äidit on tutustuneet.

      Poista
    2. Niinpä, voi kunpa emme olisi ikinä toistemme ajatuksiin joutuneet törmäämään. Mutta nyt kun tällä puolella elämää ollaan, niin on todella suuri lohtu jakaa näitä ajatuksia.

      En ole itsekään taivasuskoinen, mutta tämän kaiken keskellä olen hetkittäin antanut itselleni luvan uskoa satuihin - ne ajatukset luovat lohtua ajoittain. Jos taivas sattuisi olemaankin totta, uskokaamme, että Peetu kävisi Rasmusta silittämässä. Minusta se on kovin kaunis ajatus.

      Poista
  3. Voi Teija, en voi minäkään olla toistamatta itseäni... Osaat valtavan hienosti pukea tunteesi ja mielenkäänteesi sanoiksi, hyvin taidokasta vaikka aihe onkin mitä vaikein. Halauksia teille molemmille !! Sydän

    VastaaPoista
  4. En tunne sua Teija,mutta Jussin tuttuja olen.Peetua en koskaan nähnyt livenä mutta Facebookin kautta seurasin myös hänenkin elämäänsä Jussin laittaminen päivitysten kautta.kirjoitat ihanan suorasti,lämmöllä ja myös huumorilla(silloin kun se mukaan sopii).blogi on koskettanut mua teidän surun lisäksi myös siitä syystä,että olen itse kokenut suht samoin,vaikka en ehtinyt kokea äitiyden onnea yhtä pitkään kuin sinä.kiitos siis että jaat kokemuksiaan, kovasti voimia ja hyvää pääsiäistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun luet! Ja osanottoni sinullekin menetyksesi johdosta. Vaikka näitä ei saisi vertailla, olen surullinen puolestasi ettet ole pitempään saanut nauttia äitiydestä. Vaikka menetys on kova, plussapuolella meillä on sentään hirveä määrä muistoja ja siinä mielessä menetys on raskaampi, jos niitä muistoja ei ole paljon. Voimia siis sinullekin!

      Poista
  5. Peetu ja teidän perhe on ollut ajatuksissa tänään normaalia enemmän. Voimia tunteekkaaseen päivään. Iso rutistus ❤

    VastaaPoista