Normaalin rajoilla

Mieluumminhan sitä olisi ollut joutumatta tähän tilanteeseen ikinä, sitä ei varmasti kukaan epäile. Mutta kun tässä nyt ollaan, elämän hirveimmässä prässissä, niin on ollut hienoa huomata millaisilla ihmisillä sitä on itsensä saanut ympäröityä vuosien varrella. Viime viikolla saatiin kirjattu kirje, jossa oli iso lahjakortti ruokakauppaan. Vuodatin liikutuksen kyyneliä postitoimiston edessä vappuruuhkassa. Ensimmäinen ajatus tietenkin oli, ettei sellaista voi ottaa vastaan ystäviltä. Siitäkään huolimatta, että taloudellisesti ollaan jotakuinkin tiukoilla ja tiesin, etteivät nuo ystävät joudu puurokuurille lahjastaan huolimatta.

En kuitenkaan sitä lähettänyt takaisin, vaan nöyränä otin sen vastaan. Yritin lähettää kiitokseni viestillä, mutta latteaksihan kaikki sanat jäävät tuollaisessa tilanteessa. Ei sitä kiitosta vaan saa ilmaistua tarpeeksi painokkaasti, niin suuri helpotus tuo lahja oli. Ja niin kaunis ele, miten uskomattoman hienoja ihmisiä onkaan olemassa! Osaavat ajatella mitä eniten tarvitsemme ja pistävät meidät ottamaan sen vastaan ilman mitään mahdollisuutta kursailla. Eikä tämä nyt tarkoita sitä, että olettaisin tai odottaisin kaikkien niin tekevän. Tärkeintä on, että olette siellä omilla tavoillanne, muistatte meitä ja Peetua.

Peetun kummivanhemmat viettivät pari yötä meillä viime viikonloppuna. Hekin toivat tullessaan vaikka mitä tuliasia, vaikka tärkeintä oli että toivat itsensä. Viisi minuuttia lähtönsä jälkeen totesimme Jussin kanssa yhteen ääneen, että on ihan ikävä jo. He edustavat juuri sitä, mitä ystävät parhaimmillaan ovat; vaikka elämä ja vuodet kuljettavat eri suuntiin, niin vaikeissa paikoissa heidän läsnäoloonsa voi luottaa oli se sitten henkistä tai fyysistä. Heidän(kin) kanssaan on luontevaa puhua Peetusta, vaikeista asioista ja tunteista, siinä missä nauraa ja nauttiakin.

Viime päivinä olen käynyt samaa tuttua sisäistä kamppailua sen kanssa, surenko tarpeeksi. Tähän on kai jollain tavalla tottunut tähän suruun, siitä on tullut uusi normaali. Se ravistelee ajoittain, mutta monet sellaiset asiat joita mielestäni pitäisi pitää pahoina eivät ole tuntuneet kamalilta. Ja se tuntuu väärältä. Muistolaatikon kokoaminen ja läpikäyminen ei sattunut pahasti, ei hautakiven saapuminen, ei Peetun syntymäpäivä, ei edes vapputori ilman innokasta pallonvalitsijaa. Vaikka tiedän surevani, ihmettelen miksi asiat eivät kolahda enempää. Pelkään, että suren väärin, että jätän jotain käsittelemättä. Pitäisi itkeä enemmän, kyseenalaistaa ja vihata maailmaa. Miksi voin tuntea oloni näin normaaliksi, ja tunnenko edes? On hyviä hetkiä ja on ikävän hetkiä, miksei ole pohjattoman kurjuuden ja kamaluuden hetkiä? Pitäisi olla, ihan varmasti pitäisi!

Ehkä on kyse siitä, etten tiedä mitä tarkalleen tarkoittaa kun sanotaan, että hautakiven saapuminen oli kamalaa. Tai ensimmäinen syntymäpäivä oli hirveä. Kuvittelen sen tarkoittavan ettei päästä lattialta ylös, siellä vain vollotetaan ja pyyhitään räkää paidanhihaan, huudetaan ääneen eikä mietitä mitään muuta kuin sitä menetettyä lasta. Minulle jokainen päivä on kai kamala, sellainen painava suru ja pohjaton ikävä on asettunut kodikseen. Tulee villtävämpiäkin hetkiä, mutta joka päivään tulee myös naurua. Tuntuu ettei ole mitään odotettavaa ja kuitenkin odottaa koko ajan jotain, yhä edelleen.

Kuitenkin vaikka olo olisi normaali ja jopa varovaisen hyvä, vaikka sitä aurinkoisena vappuaattona jokirannassa nauttisi kevään ensimmäisestä jäätelöstä ja siitä tunnelmasta, sitä tippuu surukuoppaan. Tai ehkä siellä on koko ajan. Ehkä sitä tosiaan vain on tottunut tähän suruun ja painoon harteilla. Ehkä siksi ne asiat eivät kolahda, sisällä kolisee koko ajan. Ääneni puuroutuu ja vedet nousevat silmiin melkein aina, kun puhun Peetun kuolemasta ja tästä surusta. Peetusta voin puhua jopa hymyillen, hänen höpötyksistään ja tavoistaan. Kai se on oikeaa suremista, vaikken ole moneen päivään tai varmaan edes viikkoon "kunnolla" itkenytkään.  Syöpäpelko on pysynyt omassa nurkkauksessaan jo monta viikkoa, vaikka yhä uskonkin että se joskus sieltä hyppää vielä kaiken keskiöön.

Silti pelkään, että jossain vaiheessa sekoan kokonaan. Viime viikkoina olen muutamasti sanonut Seelaa Peetuksi. Mielessä on käynyt ajatuksia, joissa Peetu olisi yhä mukana. Esimerkiksi sadepäivänä, että "mitäköhän tänään Peetulle laittaisi päälle... ai niin". "Millainen vappupallo Peetulle ostet... ai niin". Pelkään että olen luisumassa hulluuteen, että jonain päivänä alan keittää puuroa kahdelle lapselle. Pelkään, että tämä odottava tunne johtuu siitä, että odotan Peetun tulevan takaisin.

Vaan minkäs sille voi. Ei mitään, ei sille voi mitään että hetkittäin olo on normaali, olkoonkin että tällainen uusi normaali. Ei voi mitään sille, että hetkittäin Peetu tuntuu olevan vain tilapäisesti poissa eikä sille, että kymmenen sekuntia myöhemmin koko pikkujätkä tuntuu satuhahmolta, epätodelliselta että on koskaan täällä ollutkaan. Kaipa tämä kaikki on vaan mielen kamppailua sopeutua tilanteeseen, suru raivaa omankokoista koloaan elämässä.

Eilen suruni sielunmaisemaan asettui yksi möhkäle lisää, se hautakivi. Näin sen kaukaa kun kävelimme hautausmaalle. Sitä oli odotettu ja pelätty. Mutta siinä se vain oli. Kaunis kivi, Peetu olisi sanonut "tyylikäs". Tuntui helpottavalta, sitten hirveältä, sitten tyytyväiseltä. Sitten taas kamalalta, miten voi tuntua tyytyväiseltä että lapseni nimi lukee hautakivessä. Lohduttaa kuitenkin, että kivi on hieno ja hauta on hieno, Peetun arvoinen. Onhan se hirveää, että sellainen pitää olla. Niin hirveää, että kaikki yritykset kuvailla sitä hirveyttä jäävät yhtä latteiksi kuin yritykset ilmaista kiitollisuutta ystäville. Kaikenmoisia tunteita tähän "normaaliin" mahtuukin! Miten ihanalta sellainen tavallinen tylsä "normaali" tuleekaan aikanaan tuntumaan! Sitten joskus, kun suru on saanut oman kolonsa raivattua ja asettautunut osaksi elämää, sitten kun "normaali" on ihan oikeasti normaalia.