Peetu-vauva

Juuri tänään mulla ei ole mitään sanottavaa. Tai olisi kai paljonkin, mutta sitä on hirveän vaikea kaivaa tämän pöpperöisen, tukkoisen ja kurkkukipuisen olon takaa. Joten aikani kuluksi ajattelin kertoa Peetusta lisää, sellaisessa elämäkertahengessä.

Synnytyslaitokselta hänen kanssaan päästiin viiden päivän jälkeen. Mulla oli kauhea kiire kotiin, mutta sinä hetkenä kun hissin ovet sulkeutuivat ja matkustimme vuodeosastolta alas sairaalan aulaan, iski jonkinmoinen pakokauhu. Nyt me oltiin yksin vauvan kanssa, oikeasti vanhempia ja vastuussa. Ensimmäisissä liikennevaloissa venkoilin itseni takapenkille tarkistamaan, että vauva hengittää.

Mutta pikkuhiljaa kaikkeen tottui. Peetu oli hirveän helppo vauva, kunhan syömisestä päästiin yksimielisyyteen. Molempien kohdalla olen joutunut turvautumaan pulloon, aluksi osittain ja lopulta noin puolen vuoden iässä kokonaan. Peetun kohdalla se oli hirveä pettymys, toisella kertaa olin jo vähän varustaunut vaihtoehtoon eikä pettymys kestänyt niin kauaa. Yritin kyllä kaikkeni, kävin imetystukiryhmässäkin. Lopulta luin jostain lauseen, joka helpotti oloani niin, että olen sitä monesti hokenut niille jotka kamppailevat samojen asioiden kanssa; rakkautta ei mitata äidinmaidon määrällä.

Joten Peetu söi hyvin, kasvoi tasaista nollakäyrää, nukkuikin ihan reippaasti. Parilla yösyötöllä mentiin muutaman kuukauden ikään, jonka jälkeen hän heräsi kerran yössä (en tosin yhtään muista kuinka kauan, vaikka olen sitä nyt Seelan ollessa samassa rytmissä koittanut muistella). Nukahti suhteellisen vaivatta omaan sänkyynsä muutamia hulinoimisvaiheita lukuunottamatta, viisikuisesta nukkui jopa omassa huoneessaan hienosti. Loppuun asti Peetu rakasti omaa sänkyään, edes kipeänä häntä ei juuri meidän väliimme saanut. "Oma änky, oma änky!!"

Peetulla ei ollut kiire liikkeelle; kääntyi viiskuisena, nousi seisomaan kymmenkuisena ja otti ensimmäiset askeleet ilman tukea vuoden ja kahden kuukauden iässä. Seelalla on ollut hopumpi, seissyt jo seitsenkuisesta (jolloin Peetu vasta oppi ryömimään) ja tulee varmasti ottamaan ensiaskeleensa ennen kuin vuosi on täynnä. Peetu oli muutenkin rauhallinen, tykkäsi makoilla ja katsella, tutkia leluja itsekseen ja tuijotella ihmisiä. Ujostuttihan häntäkin toki ajoittain, muttei tehnyt siitä samanlaista numeroa kuin pikkusiskonsa, jota mummo nimittään Justiinaksi.

Päivät kuluivat lenkkeillen ja leikkien, kavereita ja isovanhempia tavaten. Nimiäispäivänsä aamuna, ollessaan melkein parikuinen, Peetu päästi ensimmäisen hymynsä. Hänen nimellään ei muuten ole sen suurempaa tarinaa, se vain kuulosti kivalta. Olimme päättäneet sen jo ennen kuin edes lasta aloimme odottaa, eikä hän olisi mikään muu voinut ollakaan. Hänen toinen nimensä, Akseli, tulee Jussin toisesta nimestä.

Peetu oli siis todella helppo vauva, perustyytyväinen lapsi. Sairastelutkaan eivät juuri vaivanneet ennen putkitukseen päättynyttä korvatulehduskierrettä, joka alkoi yhdentoista kuukauden iässä, sopivasti juuri ennen kuin minä palasin osittain töihin ja Jussi jäi viettämään isäkuukauttaan. Juhannusaattona, Peetun ollessa vajaa kolmekuinen, käytiin tosin päivystyksessä. Jussi istui Peetun kanssa keinutuolissa, kun yhtäkkiä kuului räsähdys, rojahdus ja pientä hiljaisuutta seurannut rääkyminen; keinutuoli oli hajonnut ja Jussi Peetuineen pudonnut selälleen lattialle. Vauva alkoi kyllä heti huutaa, mutta hänen rauhoituttuaan huomasin päässään valtavan kuhmun, jonka vuoksi kaahasimme päivystykseen kuin mielipuolet. Mitään hätää ei ollut, ei aivotärähdystä eikä mitään muutakaan kuhmua pahempaa, mutta kyllähän se pelästytti.

 Jo ensimmäisen vuoden aikana Peetun kanssa ehdittiin matkustamaan, aluksi reilun tunnin päähän mummon ja pappan mökille, sitten myös pääkaupunkiseudulle kavereiden luo, Satakuntaan ja Tampereelle, laivallekin kahdeksi yöksi. Peetu nukkui ja viihtyi autossa hyvin, toisin kuin siskonsa. Pikkuhiljaa hänen rytminsä muuttui ennakoitavammaksi ja viihdyttämisensä vielä helpommaksi, joten meidän oli helppo poistua kotoa.

Yökylässäkin Peetu oli nelikuisena, kun lähdimme Jussin kanssa rapujuhliin ystävien mökille. Edellisen illan vietin itkien sitä, miten ikävä minun häntä tulee. Loppujen lopuksi ikävä ei edes ollut kova, vasta kotimatkalla olisin halunnut jo vauvan syliini, kaipuu iski epätoivoisesti. Silloin ajattelin, etten ikinä selviäisi jos Peetulle jotain sattuisi ja tietäisin, etten ikinä saa häntä enää nähdä, kun jo parin tunnin viivytys jälleennäkemiseen tuntui kaamealta. Yhä olen onnellinen, etten tuolloin tiennyt mitä tunneskaalaa rämpisin läpi kolme vuotta myöhemmin. 

1-vuotisjuhlaa vietettiin kaveri- ja sukulaisporukan keskellä. Peetu ujosteli hieman, ei juuri ymmärtänyt lahjojen tai kakun päälle mitään, mutta hymyili kuin aurinko. Niin reipas, iloinen pieni poika. Rakastin häntä toki ensihetkestä asti, mutta rakastuin häneen nimijuhlan aikana. Hälinä oli uupuneelle vauvalle hetkittäin vähän liikaa, ja kannoin hänet makuuhuoneeseemme oven taakse rauhoittumaan. Kun kitisevä vauva tuijotti minua ja ummisti silmänsä, ymmärsin merkitykseni hänen maailmassaan. En ollut kuka tahansa, olin hänen äitinsä. Olen sitä yhä ja aina. Ja taas tänään, kuten joka päivä, kaipaan häntä ihan hirveästi.

Se oon vain minä,
joka rinnassa puristaa.

Se oon vain minä
joka syliin sua rutistaa.
...

Jos kaikki tähän päättyy ja minut tuodaan saattaen,
älä anna pintas jäätyy, se tukahduttaa vain sydämen.
Jos kaikki tähän päättyy ja minut tuodaan saattaen
susta lähde minä en.

("Kaarinalle" - Neljänsuora)