Vihreä räjähdys

Viime päivinä ikävä on taas tiukentanut otettaan. Tai ehkä se on koko ajan puristanut samalla tavalla, en vain ole huomannut. Kesän tulo tuntuu korostaneen Peetun puuttumista. Viime kesä oli niin täydellinen; Peetun kanssa oli hauskaa ja helppoa, hän sai jo retkistä ja puuhista enemmän irti, nautti Zoolandiasta ja Muumimaailmasta, rannalla käynnistä ja sen sellaisesta. Oli kivaa pukea kevyet kesävaatteet, käydä puskapissalla, meillä oli omia juttuja ja höpötyksiä. Jatkuvasti tulee mieleen uusia Peetun sanontoja; seepra oli "serrrrpa", tahmea oli nyrpistetyllä ilmeellä lausuttu "tehmaa". Odotettiin loppukesää, vauvaa, oli jännää ja somaa.

Kuvittelin silloin tätä kesää, miten vauva on jo sen verran iso että hänen kanssaankin on helpompi liikkua ja ennakoida rytmiä (ei ole, mutta you get the point). Että miten ne jo leikkivät keskenään ja Peetu viihdyttää ja suojelee Seelaa, on sellainen pollea isoveli, miten vain hänellä on oikeus muksia vauvaa ja kaataa hiekkaa hänen päälleen. Ajattelin kaikkia puistoretkiä, ehkä jotain pitempää reissua, ylipäätään sellaista suloista kiireistä lapsiperhe-elämää.

Onhan se sitä, mutta ei kuitenkaan ole. Seela pitää kiireisenä ja tutustuu kiihtyvällä tahdilla maailmaan, seuraa touhuja ja syö hiekkaa. Ihanaa kun saa taas imuroida eteisen mattoa aina ulkoilun jälkeen! Mutta Peetu puuttuu. Minulla tuntuu olevan jotenkin kiire saada Seela isoksi, ihan kuin se toisi osan Peetusta takaisin. Pelkään, että se on se mitä tässä tunnun odottavan, että Peetu palaa. Ei se ollut keväässä vielä, eikä niissä muutamassa kesäisessä päivässä, ehkä sitten syksyssä. Ei se ole sielläkään. Ei missään vuodenajassa enää ikinä. Peetu on vain muisto, hirveä ikävä ja yksi hautakivi.

"Leikkaisin sut irti kolariautosta, raahaisin ulos palavasta talosta. Ja vaikka väkisin, ja vaikka väkisin, mä käynnistäisin sun sydämen." Niin laulaa Laura Närhi radiossa, melkein joka kerta kun sen avaan. Ärsyttävä kappale, otan sen ihan henkilökohtaisena loukkauksena! Niin mäkin olisin tehnyt, aioin tehdä, kuvittelin tekeväni. Mutta kerropa kaikessa viisaudessasi, että miten se "väkisin" käytännössä tapahtuu? Tekisin sen kyllä, mietin viimeksi eilen että mihin kaikkeen olisin valmis jos saisin Peetun takaisin. Voisin synnyttää joka päivä, jos kotiin "työpäivän" päätteeksi palatessani Peetukin olisi täällä. Tai vielä synnytystä pahempi; voisin käydä joka päivä juurihoidattamassa tulehtunutta hammasta, joka ei puudu. Mutta ei se auta, Peetu ei tule eikä ole.

Sitä menetystä yrittää jotenkin pienentää mielessään. Miettii, mikä olisi vielä pahempaa. Sitä tuntui tekevän ihan ensipäivistä asti; onneksi me ei itse aiheutettu tätä, onneksi Seela on olemassa, onneksi emme voi syyttää tästä ketään (alitajunta pakottaa kirjoittamaan tähän että "vain itseämme", mutta pistän sen sulkeisiin). Sitä miettii, mikä on vielä hyvin (läheiset, Seela, parisuhde) ja mistä edes vähän nauttii (valitettavasti kärkipäässä on syöminen ja nukkuminen, aivottomien telkkariohjelmien toljottaminen), mitä kaikkea on odotettavaa (Seelan kehittymisen seuraaminen lähinnä). Miettii, mitä kaikkea kuitenkin ehdittiin kokea ja mikä kaikki meitä tässä surussa auttaa. Mutta loppujen lopuksi, vaikka kuka mitä sanoisi ja tekisi, vaikka muilla olisi asiat pahemmin, Peetu on pois. Se menetys ei häviä. Se on silti yhtä totta ja ikävä on yhtä syvä. Siinä ikävässä on lopulta yksin kuitenkin, ja se ikävä on olemassa vaikka asioita olisi vielä hyvinkin. Lohduton ajatus, mutta totuus, jonka kanssa on opeteltava elämään.

Vielä nyt asiat kokee ulkopuolelta, ne kohtaa ikäänkuin asiatasolla eikä tunnetasolla. Niin sen hautakiven kuin kaikki muistotkin. Tuntuu, ettei mieli päästä kaikkea vielä sisään. Ehkä se tekee sen pikkuhiljaa, koitan uskoa etten voi asiaan vaikuttaa. En kuitenkaan tieten tahtoen yritä mitään estää tai kiertää. Vielä kaikesta puuttuu värit, mutta pitää uskoa siihen että joskus ne palaavat. Tuokin keväinen vihreä räjähdys ulkona, ehkä se ensi keväänä on jo vihreämpi. Pakko on luottaa siihen niinäkin hetkinä, kun ikävä kairaa omaa aukkoaan sielun hermokanaviin. Ehkä se onkin mun oma sydän, joka on väkisin käynnistettävä uudelleen?